Katson kylmä hiki otsalla verkkopankin saldoa. Ei hyvältä näytä. Pian, hyvin pian alkaa hoitovapaa. Olen säästänyt, olen valmistautunut. Olen käyttänyt lähes kaikki säästöni ennen hoitovapaan alkamista. Viimeisenä epätoivoisena tekonani maksoin lainat ennakkoon puoleksi vuodeksi, sillä pelkäsin viimeistenkin säästöjeni hupenevan. Hoitovapaa. Mikäs se sellainen vapaa oikein on? Että löllytellään kotona. Aikaa on rajattomasti, rahaa äärimmäisen niukasti. Rahaa tulee niin vähän, että se ei ole Suomen kansalaiselle edes ihmisarvoista. Minulla on mahdollisuus tehdä mitä vain ja samaan aikaan ei mitään. Hymähdän itsekseni muistolle viime kesältä. Olin viimeisilläni raskaana, luin lehden kesäliitettä, jossa listattiin erilaisia kesämenoja. Otin kynän käteen ja merkkasin kalenteriin kiinnostavia tapahtumia. Kesäkirppareita, näyttelyitä, asuntomessut… mutta myös vaellusretkipäivät ja melontakurssit. MELONTAKURSSI? Vastasyntyneen äitinä? En tiedä mitä ajattelin. Sen kuitenkin kerron, että kajakkiin ahtautuminen episiotomian jälkeen ei käynyt mielessäkään. Tästä vuodesta tulee taloudellisesti tiukka mutta olen päättänyt, että se on sen arvoista. Kaikki se ennakointi, kirpparit ja suunnittelu on sen arvoista.

Samaan aikaan on takaraivossa herännyt sitkeä ääni. Jotain tarttis tehdä. Tyhjennän tiskikoneen, tarkistan pyykkikoneen tilanteen. Vielä pyörii. Parvekkeella vauva ei päästä ääntäkään, ei ihme sillä viime yönä hän oli melkoinen huligaani. Tänään kalenterissa ei ole yhtään merkintää. En jaksanut aamulla lähteä tihkusateeseen lenkkeilemään, enkä perhekahvilaan, vaikka pyydettiin. Jäin kotiin möllöttämään. Avaan tietokoneen, kymmensormijärjestelmä tulee selkärangasta kuin itsestään. Töissä olen oppinut kirjoittamaan katsomatta sormiini, olen taidosta ylpeä.

Tästä se alkaa.