Tammikuu näkyy ja tuntuu. Iho tuntuu harmaalta ja veltolta, silmien alla silmäpussit, painetta sieltä ja täältä (mm. lukemattomia wilma-viestejä ja yökuivaksi harjoitteleva taapero) ja pikkuhiljaa kiristyvät hartiat. Useampana päivänä olen joutunut miettimään, mikä viikonpäivä oikeastaan on ja mitä tänään pitikään muistaa.

Arki, olet kiva mutta huh, huh.

Töissä on menossa vuoden kiireisimpiä sesonkeja syksyn jälkeen, kun kouluun lähtijöiden tutkimukset ja lausunnot painavat päälle. Kuvaavaa on, etten ole tänä vuonna tehnyt viime vuoden kuvakirjaa vielä valmiiksi, kun aiemmin se on tilattu jouluksi.

Lapset leikkivät kotona ja paljon. Nuken hoito on tällä hetkellä kuuminta hottia etenkin kun kirpparilta löytyi vaaleanpunainen potta (astuin edellisen päälle pari vuotta sitten ja se oli sen potan loppu). Ollaan leikitty “häntäpalloa” synttäriden jälkeen eli hännän ryöstöä. Mutta ehdottomasti tämän hetken “trendaava” leikki on koululeikki. Tytöt jaksaisivat leikkiä sitä aamusta iltaan. He tekevät kaiken, mitä opettaja (eli minä) vain pyytäkään. Mulla on kuitenkin rajallinen sietokyky koululeikkiin ja jossain vaiheessa yksipuolinen pomottaminen käy ärsyttämään. Tehkää mitä haluatte! Ajatelkaa itse! Nyt mä en halua enää olla opettaja, välitunnille siitä lapset!

Kaikkeen en yhtäaikaa pysty. Joko kärsijänä on puoliso, kotityöt, kuivuneet kantapäät tai kipeät niskat. Huomasin, etten ollut joulun jälkeen vaihtanut lakanoita. Aloitettu taidepäiväkirja löytyi yöpöydältä ensimmäinen aukeama täytettynä.

Tää sai jotenkin kuulostamaan kaiken siltä, että meidän arki on hirveää. Sitä se ei ole. Arjessa on jotain tosi lohdullista ja sen junnaavuudessa on mahdollisuus toistoon ja muistoihin. Meille on vakiintunut perjantain vapaapäiville ihan omat rutiinit: käydään hakemassa Prismasta mehukoneesta tuoretta appelsiinimehua viikonlopuksi tai kuten viimeviikkoina, Zuffelasta gluteenittomia Runebergin torttuja. Sitten siivotaan kotia, hoidetaan kenties hammaslääkäri, neuvola tai muu asia, joka vain täytyy hoitaa. Sen jälkeen mennään uimahalliin, jos ei olla menty jo heti aamusta. Välillä käydään kirjastossa, viime viikolla taidenäyttelyssä.

Onneksi on ihonhoitorutiinit, onneksi on lyhennetty työaika, onneksi on ääniviestit ystävien kanssa, joita ei ole ehtinyt nähdä tarpeeksi. Onneksi on tanssitunnit, avanto ja edes se yksi hiihtolenkki. Tammikuu on mulle sellaista sisäänpäin käpertymisen aikaa mutta nyt alkaisi jo pikkuhiljaa riittää. Mieli yrittää jo karata kesään, lomasuunnitelmiin ja jonnekin kauas tästä hetkestä. Joogassakin haaveilen ja suunnittelen tulevaa. Tammikuu on mulle aina petollinen – ahnehdin kaikkea ja liikaa.

Haaveita riittää tälle vuodelle paljonkin. Haaveilen joogaretriitistä, haaveilen Italiasta ja parisuhdeviikonlopusta kylpylässä miehen kanssa. Haaveilen siitä, että saisin jatkaa lyhennettyä työaikaa jatkossakin. Haaveilen sopivan mittaisista verhoista olohuoneeseen ja eteisen pintaremontista (ei toteudu vielä tänä vuonna). Haaveilen viljelystä maalla ja valoisista illoista. Haaveilen, että pääsisin takaisin heels-tanssitunneille ja salsaan. Haaveilu on ollut mulle aina helppoa, kuten huomata saattaa ja uskallan haaveilla isosti. (Haaveet nimittäin toteutuvat, useimmiten).

Mitä haaveita sulla on tälle vuodelle? Miten vuosi lähtenyt käyntiin?

terkuin Heini