Mahatautia, yskää, unettomuutta, yksi yökuivaksi oppinut taapero ja muuta mukavaa – kuten pahin kehollinen stressi vuosiin. Olen ollut maaliskuussa tolkuttoman väsynyt. Olen ollut väsynyt tavalla, johon lepo ei auta. Olimme esimerkiksi miehen kanssa Flamingossa lillumassa aikuisten puolen kylpylässä ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tunsin, että voin rentoutua lilluessani mineraalialtaassa, joka kellutti kehoni painon. Rentous oli täydellistä – mutta sen vaikutus lakkasi heti kylpyläreissun jälkeen. Siitä huomasin, miten paljon stressiä kehooni olikaan kertynyt.

Syynä on ollut kuormittavat työjutut, joita en voi avata enempää. Ja en tiedä, voihan se olla kevätväsymystäkin tai sitä, että vastustuskyky on koetuksella. Tämä väsymys ei ole mitään verrattuna infernaaliseen syksyyn 2022, jolloin meillä oli sellainen korvatulehduskierre, että vieläkin puistattaa. Sen sijaan tilalla on selkeä stressitila – hampaiden narskuttelua, aamuöistä heräilyä työjutut mielessä, kyvyttömyys “vain olla” ja toisaalta tehottomuus, kun johonkin pitäisi ryhtyä.

“Teams tappaa naurun” kirjoitin eräänä päivänä työkalenteriini kesken palaverin. Naurua, sellaista selästä kumpuavaa naurua olenkin kaivannut. Lapset tarjoavat sitä toki, sellaista hymähtelyä ja sydämessä läikähtelevää hymyä ja monta monta kertaa päivässä. Mutta nyt kaipasin sellaista naurua, jossa kieriskelen lattialla kylkiä pidellen, naurua jossa ei kuulu enää ääntä. Kaipasin ystäviä, jotka ovat tässä ruuhkavuosipuristuksessa jääneet hieman taka-alalle.

Onneksi sain maalis-huhtikuun aikana tavata monia heistä. Kävimme mammaliigan kanssa syömässä, kirjakerho kokoontui ja viime viikonloppuna nauroin naama villapaidan sisällä kyyneleet silmissä peliporukan kanssa. Olen nauranut mieheni kanssa, kun asensimme keittiöön hyllyä, olen nauranut yksin Kouvolan Teatterissa. Olen nauranut maailman typerimmälle sarjalle, jota olen kaikkeni antaneena tuijottanut iltaisin lasten mentyä nukkumaan.

Olen saanut harrastusaikaa, parisuhdeaikaa, omaa aikaa, työaikaa, laatuaikaa, päässyt juhliin ja syönyt ulkona, ruutuaikaa ja paljon ruudutonta aikaa. Mitä muuta voi toivoa?

Tein pari viikkoa niin vaikeaa sudokua, että jouduin pyytämään mieheltäni apua. Sitä tehdessäni mietin: tämä on hyödytöntä, tämä ei ole tuottavaa, minun pitäisi olla tekemässä jotain muuta. Silti en voinut lopettaa. Sitä tarvitsin: täydellisen tehotonta, hyödytöntä paperin palan tuijottamista, laskemista välillä 1-9.

Mitä sä tarvitsisit juuri nyt?

Terkuin, Heini