Kesäkuisen imetyksestä osa 1

Luulin, että imetys on valinta. Luulin, että jos joku ei imetä, niin se johtui siitä, että hän ei halunnut imettää. Minä halusin ehdottomasti imettää, se oli minulle itsestäänselvyys. Ensi-imetykseni epäonnistui. Pitkän ponnistusvaiheen jälkeen vauva oli aivan uuvuksissa. Mieleen jäivät kätilön sanat; “sinulla on hankalan muotoiset nännit”. Niin, ne ovat aika matalat ja rintani ovat isot. Puristin sormet täristen rintaa hampurilaishaukkausta varten. Samaan aikaa vauva potki itseään ylöspäin, epätoivoisesti rintaa kohti. Vauva itki, minä itkin. Vain kätilö asetellessa vauvan oikeaan asentoon hän saattoi hyvällä tuurilla saada otteen nännistä, eikä imetys onnistunut aina edes rintakumin kanssa. Joka kerta, kun yritin imettää, jouduimme pyytämään kätilön apua. Olen kuullut, että monet eivät ole saaneet sairaalassa imetysohjausta. Oma mielikuvani on, että eihän siellä muuta tehtykään kuin harjoiteltiin imetystä ja monta kertaa päivässä kätilöt yrittivät auttaa vauvaa ja nänniäni yhteen kädestä pitäen. Yllättävän luontevaa muuten, että tuntematon ihminen puristelee rintoja ja nänniä oikean muotoiseksi. 

Olinhan minä valmistautunut, vai olinko? Työkaverini suositteli Imettäjät-sarjaa, en edes aloittanut katsomaan sitä. Selasin imetyssivut vauvanhoito-oppaasta lähinnä kuvia selaten; ai tuollaisia eri asentoja on olemassa, täytyypäs kokeilla. Perhevalmennuksessa oli video imetyksestä. Siinä vastasyntynyt vauva ryömi äidin mahaa pitkin kuin itsekseen tissille ja haukkasi kiinni. 

Kotiin pääsymme ehtona oli, että antaisimme pullosta lisämaitoa. Nuori kätilö sanoi, että muuten vauva kuivuu ja sairastuu. No, heti kun pääsimme kotiin imetys alkoi sujua edes hieman paremmin. Ei tarvittu pulloa enää. Imetys onnistui usein makuultaan rintakumin kanssa. 

Kun imetys ei vauvan kanssa ensimmäisten viikkojen aikana sujunut, ajatukseni olivat lapsellisen pinnallisia; miten käy niiden imetysliivien ja paitojen, joita olin vauvaa varten hankkinut? Olinko turhaan hamstrannut kestoliivinsuojia? Mietin rahaa, sitä miten paljon korvikkeet maksaisivat ja mitä lisäkustannuksia vauvavuoteen tulisi. Miksi olin ostanut turhaan rintapumpun ja nännirasvaa?

Tapasin työkavereitani vauvan ollessa n. 2 viikon ikäinen. En imettänyt tapaamisessa, sillä häpesin rintakumin käyttöä. En edes meinannut alunperin kertoa, että imetyksessä on ollut haasteita. Pelkäsin eniten puheterapeuttien kommentteja, koska tiesin, miten tärkeää imetys olisi kielen kehityksen kannalta. Silloinen esimieheni kuitenkin kysyi, miten imetys on sujunut. Kerroin totuuden, sain paljon kannustusta ja vinkkejä. Kukaan ei arvostellut, miksi ihmeessä olin sitäkin pelännyt? Arvostelu olikin siis pääni sisällä, olin itse hävennyt rintakumin käyttöä ja imetysvaikeuksiani. 

Rintakumissa on se haastava puoli, että sitä pitää pestä ihan koko ajan ja tajusin heti, miten rajoittavaa sen kanssa olisi ollut liikkua vaikkapa kaupungilla. Vauvan imiessä kumista tunsin, että en ‘saanut’ siitä mitään, se tuntui.. väärältä. Mua itketti aina, kun imetin kumin kanssa. Ikäänkuin imetyshormonit eivät olisi toimineet niin kuin niiden kuuluisi. Nännit huusivat hallelujaa aina, kun vauva sai imettyä edes hetken ilman kumia, rinnat tyhjenivät kunnolla ja kaikki oli hyvin. Aina kun imetys onnistui ilman kumia, olin itse levollisempi, en itkenyt ja kehuin vauvaa aivan loputtomiin. Muistan, miten aina, kun vauva sai nännistä kunnolla kiinni, aloin laulaa hänelle ja koko asia tuntui maailman luonnollisimmalta. Ja taas toisella kertaa, kun emme saaneet suuta ja nänniä kiinni toisiinsa, itkin tuskasta, kun minkäänlaista henkistä tai fyysistä yhteyttä ei löytynyt. 

Lisämaidon antaminen oli minulle piinaavaa. Pumppasin raivokkaasti lisämaitoa, jota herui erittäin niukasti. En tiedä oliko kyse kyse nesteytyksen puutteesta vai mistä, mutta pumppaaminen tuntui alusta asti vaikealta ja väärältä, vaikka itse pumpun käyttö onnistuikin, heruminen oli erittäin heikkoa. Heräsin öisin pumppaamaan, jotta saisimme edes vähän maitoa talteen.

Iso tuki minulle olivat sukuni naiset. Äiti oli kaivanut esiin vanhoja valokuvia ja yhden takana oli lukenut; “kahdeksantena päivänä pääsin eroon rintakumista”. Hän kertoi, että hänellä oli ollut sama haaste nännien muodon kanssa minua (esikoista) imettäessä. Mummini kertoi, että hänellä oli ollut toisessa rinnassa myös “haastava” nänni. Näistä tiedoista olisi ollut minulle suuri apu sairaalassa itkiessäni, helpotus siitä, että okei, tämä onkin ns. sukuvika. 

Suurin apu oli kuitenkin Imetyksen tuen sivuista. Luin niitäkin itkien. Tunsin syyllisyyttä siitä, etten ollut ymmärtänyt vauvani viestejä oikein. Esimerkiksi, jos vauva jäi nuuhkimaan, nuoleskelemaan tai huulilla koskettelemaan rintaa, tulkitsin, että ahaa, ei kelpaa! En ollut ajatellut, että vauvakin tarvitsee aikaa uuden taidon harjoittelemiseen. Jos vauva päästi irti, luulin, että maito ei riitä tai se ei maistu hyvältä, vaikka vauva haki vain oikeaa imuotetta. En tavannut Imetyksen tuen vapaaehtoisia henkilökohtaisesti mutta laitoin heille sähköpostia (kesäaikana ei oikein tämäntyyppinen toiminta pyörinyt..) Ja kappas vaan, tuo pieni sähköposti auttoi IHAN ÄLYTTÖMÄSTI. Jostain syystä pääsimme heti sen jälkeen kokokaan rintakumista eroon. Imetysvaikeuteen oli yksi iso syy: vauva oli jatkuvasti liian korkealla ja imuote oli sen takia huono. Vetelin vauvaa jatkuvasti alaspäin 10 senttiä ja ah ihanaa, jo alkoi imu sujua!!!

Parhaat vinkit, jotka sain, oli se, että vauva pitäisi pyrkiä olemaan hereillä imetyksen ajan. Tarjosin hänelle sormea, kutittelin poskesta, jos hän meinasi nukahtaa. Käsistä huomasi, milloin vauva jaksoi keskittyä. Niin kauan, kuin kädet ja jalat rimpuilivat, ei nänniin tarttumisesta tullut mitään. Luin Imetyksen tuen sivuilta vauvan rytmistä ja opin lukemaan paremmin nälkäviestejä. Vauvan laskeminen 10cm alaspäin TOIMII. Imetystyynyn sijaan sain apua joogabolsterista. 

Imetystarina jatkuu ensi viikolla..

t. Heini