*Kirja saatu Pippurinen Kustannus

Myyrin ja Munnin sanoma on selkeä: Pettymyksensieto on vaikeaa. Se on niin vaikeaa, että itse vielä kolmenkymmenen vuoden iässäkin harjoittelen sitä. Ehken enää mene niin usein maahan makaamaan ja kieriskelemään itsesäälissä mutta ei se kaukana ole. Haudon pettymyksiä usein pitkään ja itken todellakin sitä kaatunutta maitoa.

On kirjassa toki toinenkin sanoma: harjoittelu ja toistot kannattavat. “Tuhat toistoa, sitten kyllä opit”, oli hokemani eräälle terapialapsille, kun harjoittelimme pallon pomputusta.

Vaikeinta pettymyksensieto on silloin, kun ei itse osaa jotakin. Kun mokaa. Myyri ja Munni harjoittelevat yrityksen ja erehdyksen lakia Sinituuli Viljasen kirjassa Myyri ja Munni. Toinen osaa paremmin, toinen huonommin. Miten selvitä pettymyksestä, kun on yrittänyt jo monta kertaa eikä vieläkään onnistu? Mitä tehdä, jos kaverin epäonnistumisen vähän nauratti ja toiselle tuli siitä paha mieli? Luovuttaako vai jatkaa harjoittelua?

“Minä en ikinä osaa” on yleinen lause etenkin toimintaterapiassa. Sillä ne asiat, joita harjoitellaan, ovat lapsille usein oikeasti aika hankalia. On välillä raskasta kannatella lasta, jonka itsetunto ja omien taitojen arviointi on niin vinossa, ettei hän edes uskalla yrittää epäonnistumisen pelossa. Se on tehtäväni: tukea, kannustaa, houkutella, motivoida, tsempata, helpottaa tehtävää, jotta saataisiin onnistumisen kokemus.

Myyri ja Munni heittävät kiviä ämpäriin. Toinen osuu heti, toinen ei ollenkaan. Tarinan idea on yksinkertainen ja silti jokaiselle tuttu. Kukapa ei olisi joskus kadehtinut kaverin mölkkytaitoja, maalipotkuja tai sup-laudalla taiteilua. Unohdamme usein, että toinen on saattanut harjoitella tätä aika paljon enemmän kuin miltä näyttää.

Voi miten monta kertaa olen nähnyt, että lapsi menee aivan ämpärin viereen heittoharjoittelussa, jotta varmasti onnistuisi. Ja jos häntä pyytää heittämään parin metrin päästä ämpäristä, tulee raivo, koska “EN OSU KUITENKAAN”. Ja mikä riemu tulee, kun kohde on sopivan matkan päässä ja onnistumisen kokemus syntyy, kun voimansäätely, silmän ja käden yhteistyö, tarkkaavaisuus ja ajoittaminen ovat kohdallaan. Kun “kivi” osuukin maaliinsa.

Miten toivoisinkaan, että lapsille annettaisiin tilaa epäonnistua, tilaa kokeilla uudestaan, tilaa harjoitella vailla huolta ivallisista kommenteista ja ylimääräisistä neuvoista (joita kukaan ei halua kuulla), tilaa pettymykselle. Monelle lapselle nimittäin pettymys on nykyään vierasta, kun vanhemmat siloittelevat sen elämästä pois pelätessään raivaria. Miten tärkeää on, että pettymyksen hetkellä saa vähän itkeä, polkea jalkaa, saa harmittaa ja vaikka vähän kieriskellä maassakin. Ja miten tärkeää on, että aikuisen tai ystävän avulla sieltä voidaan nousta ja pystypäin yrittää uudestaan. Tunteitahan ne vain ovat, eivät sen vaarallisempia. Pettymykset tulevat eteemme elämässä ennemmin tai myöhemmin, joten niiden kanssa on opittava elämään.

Myyri ja Munni on sydämellinen tarina ystävyydestä, harjoittelusta ja kannustuksen voimasta. Kuvitus on suloinen, siinä on kaikki olennainen. Kirja on täynnä tunteita, täynnä fraaseja, joita saatan itsekin käyttää seuraavalla kerralla, kun taapero heittäytyy maahan makaamaan. Kirja saa miettimään, voisinko minä kannustaa läheisiäni jotenkin? Voinko minä tsempata, kuunnella, ymmärtää toista hänen heikolla hetkellään? Miten oppisin itse menemään omalle epämukavuusalueelleni silloin tällöin?

Kirja sopii hyvin taaperoille ja leikki-ikäisille, jotka harjoittelevat uusia taitoja ja erityisesti tunteiden säätelyä. Tekstiä on mielestäni aika paljon. Joskus jos (kun) olen laiskalla tuulella olen lukenut niistä taaperolle vain osan, vaikka hän kyllä jaksaisikin kuunnella tarinat tarkasti. Hän hakee kirjan usein ja pyytää lukemaan sen. Joskus muistutan, kun taapero sanoo “en osaa”, kuinka Munnikin harjoitteli ja ennen pitkää hänkin onnistui.

terveisin Heini

P.S. Pippurisella kustannuksella on just nyt TOSI kivat kesäalet menossa, kannattaa katsastaa 31.7. mennessä!!!