Odotus / Vain äitylijutut / Vauvajuttuja

Tammikuisen synnytyskertomus

Kuva Halla Visions

Sisältövaroitus: teksti sisältää hormooneja ja ruumiineritteitä, positiivinen synnytyskokemus

Miten synnytys alkoi?

11.3. heräsin yöllä klo 11 ja olin varma, nyt tulee lähtö synnytyssairaalaan. Oli voimakkaita supistuksia ja “fiilis”. Kirjoitin listan isovanhempia varten Mimmin asioista, pakkasen viimeiset tarvikkeet laukkuun. Piirsin kalenteriin sydämen, tänään olisi vauvan syntymäpäivä. Soitin synnärille, toppuuttelivat sieltä, että ei vielä kannata tulla. Puuhastelin silti lähtöä. Ja silloin, supistukset loppuivat kuin seinään. Ei tullut vauvaa, eikä tullut untakaan koko yönä.

Voitte kuvitella sitä häpeän ja ärsytyksen määrää, kun tajusin että tämä oli väärä hälytys. Seuraava päivä meni surkutellassa. Olin niin väsynyt, että meinasin nukahtaa istualteen tuoliin. Onneksi äiti tuli sinä iltana auttamaan Mimmin hoidossa tuore mukanaan kaneli-sokeri keksejä, joita olin pyytänyt häntä leipomaan toissapäivänä. Niitä keksejä vetelinkin nassuuni antaumuksella koko illan.

Seuraavana yönä heräsin lieviin tuntemuksiin 00.20. Päätin, että tämäkin on väärä hälytys ja jäin torkkumaan sänkyyn varmaan tunniksi pariksi. Sitten herätin puolisoni, koska en saanut enää nukuttua. Kävin suihkussa ja laitoin tens-laitteen kiinni selkään. Otin kahden maissa 500mg Panadolia. Mies harhaili jotain tavaroita kasaan. Aloin kellottaa supistuksia sovelluksella ja istuskelin jumppapallon päällä. Supistukset olivat kipeitä mutta ei niitä nyt kovin usein tullut. Mies vaati, että soitamme anopille, joka oli luvannut tulla hoitamaan Mimmiä. Toppuuttelin. Soitin kuitenkin neljältä synnärille ja mies kutsui salaa anopin paikalle. Sairaalasta sanottiin jälleen, että että ei kannata tulla ennen kuin supistukset ovat säännöllisiä. Minä vain siinä hytkyttelin jumppapallolla, hyvillä mielin. Anoppi ja mies kehottivat, eikö kannattaisi pukea päälle ja alkaa tekemään lähtöä. Supistuksia tuli noin viiden minuutin välein. Supistusten aikana minun oli vaikea puhua eikä pukemisesta oikein meinannut tulla mitään. Oksensin (kanelisokerikeksit ja mansikkakeiton, jota olin yöllä hörppinyt) ja siitä vihdoin tajusin, että synnytys on oikeasti käynnissä. Kuitenkin aina, että “otan vielä tämän yhden supistuksen ja sitten puen rintaliivit” samalla kun mies hoputtaa eteisessä. Vielä lähtiessä stressasin neuvolakorttia ja halusin ehdottomasti pakata mukaan käsidesin (ihan kun sairaalassa ei muka olisi käsidesiä tarjolla..)

13.1. klo 4.28

Hommat etenee

Mies nappasi viimeisen kuvan masusta pihalla. Lähdimme ajamaan sairaalaan tasan puoli viideltä. Matka sinne kesti noin tunnin. Tens laite oli koko ajan selässäni ja koin, että siitä sai jonkinlaista vähintäänkin henkistä helpotusta. Aina supistuksen aikana laitoin laitteen volyymia kovemmalle. Matkalla kuuntelimme siskoni teini-ikäisenä polttamaa cd-levyä “aikamme eeppisimmät elokuvamusiikit”. Siinä soivat Taru sormusten herrasta-musat, Amelie-soundtrack ja mm. Pirates of the Caribbean, jonka aikana muistaakseni tokaisin, että nyt taitaa olla liian jännittävää musiikkia. Vaadin miestä pysähtymään kaksi kertaa tien sivuun oksentaakseni.

Saavuimme sairaalan päivystyksen ovista. Päivystyksen hoitaja otti meidät vastaan hieman ynseästi, selitti lähinnä jotain koronaturvallisuudesta. Mikään korona ei minua olisi voinut siinä vaiheessa voinut minua vähempää kiinnostaa. Pääsimme synnärille ja kätilö otti meidät vastaan. Hän oli sama, jonka kanssa olin jutellut aiemmin puhelimessa ja oli ehtinyt lukea paperimme. Synnärillä sain ottaa maskin pois. Mies käytti maskia koko synnytyksen ajan.

Pääsin käyrille ja olin jo aika kivasti auki. Lavetilla makaaminen oli minulle koko synnytyksen pahin osuus. Oli vaikea hengittää, samaan aikaan huusin miehelleni, että “sano hengitä sisään, hengitä ulos” mutta hän teki sen ihan miten sattuu. Olin sellaisessa mielentilassa, että kätilö teki kaiken oikein, mies kaiken väärin. Kätilö nimittäin muistutti hengittämisestä ja sai oikeasti rentoutettua minua paljon paremmin kuin “ärsyttävä puoliso” joka hönkäili minun makuuni aivan tolkuttoman hitaasti ja unohti tsemppaamisen, jos en erikseen muistuttanut asiasta. (Tässä vaiheessa kirosin, etten ottanut doulaa…..) Käyrien ottaminen kesti jotenkin toooooosi kauan (miehen mukaan vartti). Kätilö kysyi sitten aika napakasti, haluanko ammeeseen. Olin jotenkin tosi epävarmana, “joo, ehkä, en tiie, haluisin ehkä kokeilla…” ja kysymykseen “haluatko synnyttää ammeeseen” olin myös super-epävarmana.

Ammeeseen pääsin kuuden maissa ja mies nappasi kuvan 6.08. Olin etukäteen ajatellut, että haluaisin ammeeseen jonkinlaiset rintaliivit mutta kaikki sellainen tuntui nyt toissijaiselle. Lilluttelin siellä ammeessa ja otin supistuksia vastaan. Ne hieman rauhoittuivat tai sitten se amme, sen kauniit värit ja hämärä tunnelma auttoivat vain rentoutumaan. Ammeessa ihaninta oli se, että siellä pystyy liikkumaan! Oli upeaa, että kesken supistuksen ja kivun pystyi halutessaan vaihtamaan asentoa. Jossain vaiheessa ponkaisinkin selinmakuulta konttausasentoon. Vauvan sykkeitä mittaavat anturit eivät liikkuessani pysyneet enää paikallaan, joten vauvalle laitettiin “pinni” päähän, joka mittaa sykettä suoraan vauvasta. Sen laittaminen ei sattunut lainkaan. Sanoin kätilölle “ai sä laitoit sen jo”. Olin kontillani ammeessa ja ihmettelin, että miten tässä voikin olla näin täydellisellä korkeudella tällainen taso, johon nojata. Aivan kuin amme olisi suunniteltu synnytystä varten.

Spa-meininkiä

Nopea ponnistusvaihe

Kivut olivat tavallaan kovat mutta sitten tapahtui jotain taivaallista. Kätilö painoi kahdesta pisteestä peukaloilla ollessani kontillaan. Tuntui, että kaikki kivut hävisivät sen siliän tien. En tiedä todellakaan, mitä hän teki mutta selvästi hän tiesi, mitä teki. Kätilö neuvoi miehelleni painalluskohdat ja lähti taas auttelemaan muita synnyttäjiä. Mies ei kuitenkaan uskaltanut painaa yhtä kovaa kuin kätilö, kivut hieman palasivat.

Sitten tapahtui jotain mistä järkytyin. Yhtäkkiä ammeeseen tuli supistuksen aikana verta (mun mielestä paljon mutta oikeasti tosi vähän) eli limatulppa irtosi ja lapsivedet tulivat veteen. Tuli järkyttävä ponnistamisen tarve eli toisinsanoen KAKKAHÄTÄ. Ja ne kakat tulivat sinne ammeeseen, jep. Ammetta sitten tyhjennettiin jonkin verran ja kätilö siivosi ammetta. (Noloa mutta pakollista). Tässä vaiheessa olin sitä mieltä, että nyt nää ammehommat jää tähän, antakaa epiduraali ja mä olen ihan kypsä tähän kipuun. Kivussa pahinta on, kun ei tiedä, milloin se loppuu. Oletin, että urakkaa on jäljellä tuntitolkulla. Olin vähän niin kuin nousemassa ammeesta mutta kätilö sanoi, että nyt laitetaan vähän viileämpää vettä tilalle. Ammetta täytettiinkin yhtäkkiä kiireellä, minä olin erinäisissä asennoissa supistusten kourissa. Mies valitti, että en vastaillut kysymyksiin enkä vastaillut kysymyksiin. “En pitänyt sun päätä vaan sen takia, että halusin tarjota rauhoittavaa kosketusta, vaan näytti siltä, että sä pullahdat sinne veden alle”. Yhtäkkiä kätilö sanoi, että saan ponnistaa. Olin ihan sillee ETTÄ MITÄ?????!!!???!!!???????? Ensinnäkin, mulla ei ollut ponnistamisen tarvetta ja toiseksi, olin odottanut, että nyt ollaan vähän niin kuin vasta alussa. Että tässä nyt sitten kärvistellään koko päivä ja sitten ehkä illalla vauva syntyy.

No, ei muuta kuin ponnistamaan. Otin tutun kylkiasennon ammeessa ja jalkani oli kätilön olkapäällä. Kätilö kehui, että ponnistan oikeaan suuntaan ja pyrin mahdollisimman pitkiin ponnistuksiin. Mies kertoi, että olin kahden ponnistuksen jälkeen valmis lähtemään pois ammeesta, sanoin, etten enää JAKSA ja mielessäni olin sitä mieltä, että hitto sektioon mennään. Muistan kyllä, että sanoin, etten jaksa enää, että voimat loppuvat jo nyt ja kätilö vastasi, että hei ei tässä mitään, pää on jo ulkona. Mies sanoi, että olin niin järkyttynyt, etten meinannut uskoa ja pakko oli kokeilla, että oikeestiko (!!!!!!!) ja vauvan pää tosiaan oli jo kokonaan ulkona. Odotin seuraavaan supistuksen ja vedin henkeä ja vauva syntyi ammeeseen. Kätilö nosti hänet heti rinnalleni. Paikalla oli myös toinen kätilö sekä ensihoitaja-opiskelija.

Itkin onnesta ja helpotuksesta, kiitin vuolaasti KAIKKIA kuin Oscar-puheessa konsanaan, siunasin ammetta ja ihanaa vauvaani. Pieni tyttöni. Täydellisen pyöreä pää, rauhallinen heti alkuun. Ja miten ihanasti hän olikaan siinä rinnallani, liukkaana ja hieman limaisena. Hän ei itkenyt mutta tiesin heti, että hänellä on kaikki hyvin. Olimme siinä ammeessa, hän rinnallani, pyyhe päällään, vielä kiinni toisissamme mutta samalla erillään. Se hetki oli täydellinen. Kiitos miehelleni, joka videoi tämän hetken.

Ja kuinkas sitten kävikään.. eli jälkeiset

Seiskalta tosiaan on kätilöiden vuoronvaihto (miten satunkin aina näihin..) ja paikalle tullut kätilö jatkoi kanssani. Molemmat kätilöt olivat mielestäni aivan IHANIA, sydämellisiä ja ammattitaitoisia. Vauvan syntymän jälkeen tulee vaihe, josta harvemmin puhutaan. Esikoisen synnytyksessä siihen liittyi tikkausta ja istukan nopea “plumpsahtaminen” ulos. Tällä kertaa jokin meni kuitenkin hieman mönkään. Siirryttyämme ammehuoneesta synnytyssaliin, vauva oli rinnallani. Mieheni leikkasi napanuoran (pyynnöstäni=vaatimuksestani) Kätilö paineli kohtuani mutta istukka ei irronnut. Suoraan sanottuna istukkaa suorastaan runnottiin ulos ei pelkästään kätilön vaan myös lääkärin toimesta. Mutta ei, ei se irronnut, tuntui vain kipua painaessa. Olin pettynyt siihen, että jouduttiin kaikesta huolimatta laittamaan kanyyli ja oksitosiinitipat laulamaan. Kätilö kuitenkin lohdutti, miten hienoa on, että vauva ei saanut mitään ylimääräisiä aineita elimistöönsä synnytyksen aikana. En ollut ajatellut asiaa niin, lääkkeetön synnytys ei ollut itselleni mikään suuri tavoite. Olin enemmänkin harmissani kanyylista, jonka laitto tuntui ikävältä (opiskelija laittoi). Tunsin, että jokin on aivan eri lailla kuin edellisellä kerralla, että ei se sieltä irtoa. Olen kovin kiitollinen, että olin vastikään lukenut Sara Ticklen synnytyskertomuksen, mikä auttoi siinä, etten säikähtänyt seuraavaa vaihetta. Nimittäin 50 minuutin kuluttua päädyttiin siihen, että istukka kaavitaan nukutuksessa. Tasan tunnin päästä synnytyksestä minut vietiin saliin.

Vauvalla oli kaikki hyvin, hän oli tyytyväinen ja hyvinvoiva. Hänet annettiin mieheni syliin paidan sisään. Minut vietiin sängyllä leikkaussaliin. Tehtiin joitakin valmisteluja. Hieman säikähdin sitä, miten tolkuttoman monta hoitajaa, lääkäriä ja muita(?) salissa olikaan. He kyllä esittelivät itsensä mutta en pystynyt omaksumaan sellaista määrää tietoa. Rento jutustelu heidän kesken auttoi rentoutumaan. Halusin vielä varmistaa, ettei enkefaliitti-taustani vaikuta nukutukseen ja keskustelin anestesialääkärin kanssa asiasta. Hän vakuutti kaiken olevan turvallista. Minulla oli jotenkin todella turvallinen olo, kaikesta huolimatta. Naamalleni vietiin maski ja hoitaja silitti otsaani ja poskeani nukutuksen hetkellä. (Jälleen kerran, vau, mitä työtä teette hoitajat.) Seuraava muistikuva on, että heräilen, tuntuu kuin olisin nukkunut ja levännyt mutta unia en nähnyt. Keinotekoinen uni on siitä jännä, että se palauttaa fyysisesti mutta ei henkisesti.

Palattuani heräämöstä synnytyssaliin, saimme olla rauhassa ja kokeilla imetystä. Ensi-imetys ei ollut mikään menestys, mutta me yritimme parhaamme. Vauva sai kuitenkin edes muutamia tippoja maitoa, kun autoin lypsäen niitä hänen suuhunsa. Saimme odotella huoneen vapautumista melko kauan. Kaavinnan takia perhehuone ei ollut mahdollinen, sillä olin menettänyt 1,8l verta.

Elämää osastolla ja kotiin!

Olin ensikertaa osaston puolella, sillä viimeksi olimme perhehuoneessa. Oli hämmentävää, miten huolissaan kaikki olivat nimenomaa MINUN voinnistani. Vauvasta juuri kukaan ei ollut huolissaan ja häntä tutkittiin hyvin vähän esikoiseen verrattuna. Ensimmäisenä yönä olin niin väsynyt, etten jaksanut jutella huonetoverini kanssa ja hän kotiutuikin varhain seuraavana päivänä. Sain myös toisen huonetoverin, jonka kanssa juttelin pienesti mutta siinä vaiheessa taas olin itse jo kotiutumassa. Mies vieraili luonani, esikoisen ollessa isovanhempien hoidossa. Ei ollut helppoa miehelläkään, samat univelat kuin mulla mutta piti vielä ajella edestakaisin ainakin viisi reissua.

Ensimmäisten päivien nälkä oli minulla aivan tolkuton. Mun mielestä sairaalassa oli ihan ok ruuat ja oli kiva, että lisävälipaloja sai käydä hakemassa vapaasti jääkaapista. Mies toi kuitenkin mulle himoitsemani sushit, jotka söimme hieman “ylimääräisenä” ateriana keitto-aterialla. Kotkassa osastolla oli rento tunnelma, paitsi kotiutumispäivänämme kätilö oli lääkärinkierron takia melko kiireinen. Apua olisi saanut enemmänkin pyytämällä.

Erityisen kiitollinen olen Milla-kätilölle, jonka imetysohjaus on aivan priima-luokkaa. Hän ohjasi minua imetyksessä myös esikoisen kohdalla ja muistan, miten upean lempeästi hän suhtautui imetysvaikeuksiimme. Olin niin onnellinen, kun henkeä pidätellen pohdin, miten imetys lähtee sujumaan ja sitten kaikki lähtikin käyntiin paremmin kuin odotin. Nukuin vauva kainalossa, koska se tuntui minusta parhaalta ja hän välillä heräili rauhallisena syömään eikä juurikaan itkenyt. Koitin imeä vauvaa itseeni niin paljon kuin mahdollista, nautin pitkistä imetyksistä, suklaasta, miehen kanssa jutustelusta ja muusta. Iltaisin olisin kaivannut juttukaveria tai viihdykettä ja silloin ehdin hieman jopa ikävöidä perheen luo.

Olimme loppujen lopuksi sairaalassa vain kaksi yötä, torstaista lauantaihin. Toiveeni oli ollut varhainen kotiutuminen (joka olisi vauvan ollessa alle 36h) mutta myös tuo 48 tunnin kotiutuminen tuntui minusta varhaiselta. Sain kyllä nukuttua jonkin verran osastolla mutta minua häiritsi jonkin verran yökköjen käynnit, joita taisi kyllä olla perhehuoneessakin. Perhehuoneessa sänky oli kuitenkin huomattavasti mukavampi ja imetys oli vaikeampaa kapealla sängyllä. Olin todella kiitollinen siitä, että vauvan kielijänne napsaistiin sairaalassa. Osastolla tunnelma oli rauhallinen ja seesteinen. Voin itse hyvin, vaikka siitä oltiinkin koko ajan huolissaan..

Kiitos KOKS:in synnärin ja osaston henkilökunnalle hyvästä hoidosta.

terveisin, Heini

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Vauvan keväinen vaatekaappi

maaliskuu 29, 2022