Varhaiskasvatus alkaa.. jo toisen kerran!
Viime vuoden puolella jouduin hieman hämmentävän arvostelun kohteeksi. Somessa minulle kommentoitiin, että on outoa, kun otan lapseni pois varhaiskasvatuksesta, kun vauva syntyy. Minusta siinä ei ollut mitään kummallista, olihan esikoiseni vasta kaksi vuotias ja hän on oikein mukava tyyppi. “Miten isosisko on suhtautunut vauvaan? Onko ollut vaikeaa kahden kanssa kotona?” ovat varmaan useimmin kysytyt kysymykset tämän vauvavuoden aikana. Ei ole ollut rankkaa. Muutaman kerran olen kyllä raivostunut, kun automatkan aikana Kolille Mimmi herätti vauvan tahallaan kaksi kertaa – tylsyyttään. Mutta rankkaa tai vaikeaa? Ei, en tunnusta. Olenko ollut väsynyt? Kyllä, niinä aamuina kun vauva tekee hampaita ja Mimmi herää aivan liian aikaisin, sillä en pystynyt samalla lailla jatkamaan unia kuin esikoisen kanssa. Kadunko tätä ratkaisua pitää pitkän pitkä loma molempien lasten kanssa? En hetkeäkään. Varhaiskasvatuksessa on pyörinyt koronaa, RS-virusta, kurkunpääntulehdusta, kausiflunssaa ja enterorokkoa. Tauteja, joita en vastasyntyneelle mielellään valitsisi. Me olemme olleet kahta talven mininuhaa lukuunottamatta terveinä.
Mikä pääsi yllättämään oli “kolmivuotiaan uhma”, mikä alkoi välittömästi seuraavana päivänä Mimmin synttäreistä. Tämä uhma oli jotain aivan erilaista, kuin puolitoistavuotiaan lattialle heittäytymiset. Oli mielensäpahoittamista, omatoimisuuden täydellistä katoamista, toiminnanohjauksen vaikeuksia, siskon kiusaamista (vauvan lähdettyä liikkeelle) ja kaikenlaista nurinaa, narinaa ja tunnekylläisyyttä. Tunteita, tunteita, tunteita. Niitä olemme käyneet läpi paljon ja toisaalta kaikenlainen keskustelu on hyödytöntä silloin, kun otsalohko on kypsymässä ja aivot täydessä saneerauksessa.
Nyt Mimmin ollessa isompi, häntä selvästi jännittää varhaiskasvatukseen meno eri tavalla kuin aiemmin, hänen ollessaan vuoden nuorempi. Tänään (edellisenä päivänä, kun päiväkoti oli alkamassa) hän alkoi niiskuttaa kuuluvasti ja sanoi, ettei varmaan voikaan mennä huomenna päiväkotiin. Hän epäili, että päiväkotireppu on liian painava, että saappaat ovat vääränlaiset päiväkotiin, että hän on varmaan liian pieni olemaan yksin päiväkodissa ja mietti, että matkakin on liian pitkä. Kysyin, jännittääkö. Pieni kömpi syliin, painoi päänsä rintaani vasten ja nyyhkäisi: “Jännittää..”
Meillä alkaa arki, sellainen erilainen ja vähän jännittäväkin. Miksei se jännittäisi?
Blogin lisäksi mua pitää syksyllä kiireisenä eräs ihastuttava kirjaprojekti, josta toivon menestystä! Tai edes sitä, että se toteutuisi. Olen onnellinen, että olemme saaneet viettää kesää yhdessä perheenä ja olen onnellinen, että saamme myös kahdenkeskistä aikaa Lyylin kanssa. Mieli on syksyn suhteen odottava ja toiveikas!
terveisin Heini