Yleistä

Huolehtimisesta

Tämä teksti sisältää pikkuisen koronaa, joten skippaa ihmeessä, jos et halua aiheesta tällä hetkellä lukea. Sisältää myös sellaista sekavaa horinaa ja melankoliaa.

Olen lukenut jonkin verran haastatteluja ja blogitekstejä siitä, että ihmisten perusturvallisuus on horjunut poikkeustilanteen ja koronapandemian myötä. Ihmiset ovat järkyttyneitä ja peloissaan, vihaisia ja pettyneitä. Jotkut etsivät syyllisiä, toiset huoli saa tekemään vähän hassujakin asioita. Tämä saa minut mietteliääksi.

Juttelin aiheesta äitini kanssa, mietimme pelkoa ja paniikkia. Yritän nyt tiivistää äitini ajatuksen lyhyesti: “Niin, on olemassa sellaisia ihmisiä, joille asiat ovat aina järjestyneet parhain päin, jotka eivät ole kokeneet oikeasti isoja kriisejä tai läheisen sairastumista.” Sitten hän jatkoi: “Kun iskä kuuli tästä koronasta, hän sanoi ensimmäisenä, että kumpa Heini ei vain sairastuisi, se on joutunut kokemaan niin paljon sairautta.” Olin vähän hölmistynyt, miten iskä oli minusta huolissaan, vaikka itse hän on paljon enemmän riskiryhmässä kuin minä? Olin vähän liikuttunutkin, iskä ei ole kova puhumaan tunteistaan eikä nytkään sanonut tätä minulle suoraan.

Aloin miettiä, että sellaista se vanhemmuus kai on. Jatkuvaa huolehtimista siitä, miten oma lapsi pärjää. Huoli lapsen terveydestä, ravinnosta, unesta ja sosiaalisista suhteista koskettavat varmasti jokaista vanhempaa. Sellaisia jokapäiväisiä huolia, isoja tai pieniä, tarpeellisia tai turhia. Tätini sanoi minulle Musumen synnyttyä, että huolien määrä on elämässä vakio. Kun hän oli itse murehtinut vammaisen lapsensa terveyttä ja tulevaisuutta, olivat työkavereiden valitukset korvatulehduksista ja huoli välikausihaalareiden löytymisestä vaikuttaneet epäreiluilta. Oivalsin tämän itse joskus yläasteella, sillä minulla oli ystäviä, joilla oli “huolia” ja HUOLIA: Jokaisella ihmisellä se tämänhetkinen huoli on kuitenkin itselle tärkeä ja iso, vaikka se olisi sillä hetkellä kipeä finni ylähuulessa.

Äitini ja isäni ovat jo joutuneet kokemaan jokaisen vanhemman pahimman painajaisen, pelon oman lapsen menettämisestä. Siitäkin selviää, vaikka joka kevät äitini saa edelleen itkukohtauksia. Mulla soi tätä kirjoittaessa päässä kaksi lausetta, toinen PMMP:n Kovemmat Kädet -kappaleesta “Elämän mittainen on äidin huoli” ja oman äitini kertoma lause “Nyt voin viimeinkin olla huolehtimatta, kun sain viimeisenkin lapsen haudattua” (sanoi mummo 100 vuotta). Surullisia lauseita.

Olen itse sairastumiseni jälkeen tiennyt, että mitä tahansa voi tapahtua milloin tahansa. “Kuin salama kirkkaalta taivaalta” on ollut minulle yhdeksän vuoden ajan potentiaalinen mahdollisuus. Huolehtija olen ollut koko elämäni, eikä perheeni ole säästänyt 90-luvun lamalta, työttömyydeltä ja sairauksilta. Varaudun yleensä pahimpaan, se on luonteessani valitettavasti aina läsnä. Korona ei tullut minulle järkytyksenä, tällaiseen olen varautunut ja tavallaan kestän tämän, koska olen kokenut pahempaa. Olen se tyyppi, joka vastaa Pitääkö olla huolissaan -ohjelman kysymyksiin aina, että kyllä pitää 😀 Ainut aika elämässäni, jolloin olin verrattain tyyni, oli raskausaika enkä vauvan synnyttyäkään ollut aidosti huolissaan siitä, hengittääkö vauva öisin. Raskausaikana keskityin niin täysillä vauvaan, että huoli ei päässyt jotenkin siihen väliin, onni oli vahvempi. Ehkä hormoonihuuruilla oli osuutta asiaan?

Vaikka tämä nyt kuulostaa tämmöistä valitus ja sääli-nyyh-nyyh -tekstiltä, tarkoitus oli herättää toivoa. Kirjoitin tän illalla puhelimella, ehkä se selittää tätä sekavaa ajatuksenjuoksua ja tällaista melankolisuutta, jota tekstiin tuli. Mutta siis: Jos murehdit etukäteen mitä tulee tapahtumaan, on mahdollista, että joudut murehtimaan kahdesti. Asioilla on tapana järjestyä. Et voi mitenkään varautua kaikkeen, mitä elämä heittää eteesi. Everything is going to be allright. Näitä lauseita hoen silloin, kun huoli saa minusta otteensa. Aina se ei kuitenkaan toimi. Silloin käytän kaikkein parasta keinoa, joka auttaa ainakin siinä, että huolet eivät pyöri jatkuvasti mielessä. Juttelen niistä mieheni kanssa. Jos hän ei ole paikalla, kirjoitan huolet päiväkirjaan (ihan kynällä paperille siis!!).

Mieheni kertoi Musumen synnyttyä, että hän oli ensimmäistä kertaa elämässään aktiivisesti huolissaan, ennen hän ei ollut kokenut tuollaista tunnetta ja oli aina ajattellut, että kaikki järjestyy. Nyt hän oli huolissaan toisesta ihmisestä, pienen rakkaan hyvinvoinnista. Olen sanonut usein terapiassa ja surullista lasta lohduttaessani seuraavat sanat; ikävä on sitä, että rakastaa. (Rakas kollegani nauraa tälle, on kuullut vissiin liian monta kertaa..) Nyt voisin sanoa ehkä, että myös huolehtiminen on sitä, että rakastaa. Kunhan huoli ei saa meistä ylivaltaa, se kertoo meille, että asia on tärkeä. Näin sen miehestäni, kun hän sai ensimmäisen kerran vauvan syliinsä synnärillä tiukasti kapaloituna. Näin, että hän oli ensimmäistä kertaa aidosti rakastunut, ensimmäistä kertaa huolissaan.

terveisin, Heini

P.S. Jos itselläsi huoli saa liian ison otteen ajatuksistasi, kannattaa olla yhteydessä auttaviin puhelimiin, esim. Mielenterveysseuran kriisipuhelin tai SPR:n auttava koronapuhelin. Joillakin paikkakunnilla on koululaisille ja nuorille suunnattu “Onks tää normaalia“- chat-palvelu, jota voin suositella. Olen itse kerran soittanut tukipuhelimeen, kun huoli läheisen äkillisestä sairastumisesta on ollut liian iso.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Leikit vauvan kanssa 2kk

huhtikuu 15, 2020