Sukulaiset ja ystävät ovat laittaneet viime päivinä viestiä: “Hei mulle tuli tällainen facebook-mainos, näytät upealta!”

Silloin ennen vanhaan, kun minä olin nuori, tv-kanavia oli ensin vain 3, sitten 4 ja sitten 6. Jos TV:stä tuli jokin ohjelma, kaikki katsoivat sitä. Etenkin jos tuli uusi tosi-tv ohjelma, kaikki katsoivat sitä. Niinpä esimerkiksi jenkkien Huippumalli haussa oli supersuosittu varhaisteinien keskuudessa.

Olin ala-asteella ihan tavallisen kokoinen mutta kiusallisen tietoinen siitä, että muut olivat pienempiä ja sirompia kuin minä. Ajattelin, että vau, olisipa hienoa olla malli. Kaikki kaverini halusivat olla malleja. Järjestimme joskus muotinäytöksiä ja välillä leikimme Idolsia, sitten taas malleja.

Yläasteella kuulin, että mallin lantion ympärys saa olla maksimissaan 90 senttiä. Mittailin omaa lantiotani huolissaan. Harrastin teatteria ja tanssia. Lukiossa kaverini kehui ääneen, että hän on mallin mitoissa. Tajusin, että minä en enää ole. En tietenkään tosissani uskonut, että minusta ylipäätään olisi hommaan, en tehnyt mitään mallin työhön viittaavaa. Lukiossa halusin piiloutua, sulautua, olla näkymätön. Mutta salaa toivoin, että joku näkisi minut.

Sitä salaista toivetta näkyväksi tulemisesta toteutin myöhemminkin. Teimme kavereiden kanssa joskus kuvausretkiä. Kuvasin filmille ja myöhemmin digikameralle. Kun pääsin työelämään, osallistuin vuoden ajan Miina Savolaisen Voimauttavan valolkuvauksen opintoihin. Siellä puhuttiin paljon lempeästä katseesta ja projektien kautta koin pääseväni näkyväksi. Kaikki vuodet kirjoitin blogia (sitä toista) ja aloitin tämän blogin. Jotain nähdyksi tulemisen tarvetta kai sekin.

Levoton Tuhkimo -kappaleessa minua koskettaa tietty lause: “Toivot että joku huomaisi sinutkin.” Siitähän kaikessa on kyse.

Päätin hakea Hujauksen malliksi viime kesänä. Tiedättekö mitä, nykyään ketään ei enää kiinnosta, onko lantio yli vai alle 90cm! Maailma on muuttunut!

Yllätyin kun minut valittiin ja vielä valittiin toisenkin kerran. Oikeastaan Iina laittoi viestiä, että tulisitko toistekin! Totta kai tulen! Ihanaa! Mitä ihanaa erilaista tekemistä taaperoarkeen.

Huomasin, että kuvauksissa mun omat epävarmuudet yrittivät puskea esille mutta samaan aikaan olin ihan fiiliksissä. Kuvaaminen oli hauskaa! Studiokuvauksissa meno oli yllättävän tarkkaa vaatteen suhteen, taskut piti olla ojennuksessa, tarraharja oli käytössä, vaatteet oli höyrytetty eikä niitä saanut rutata. Fiilistelykuvauksissa taas oli tärkeää rentous ja liilkuminen. Mallin työ ei ollut niin “yksinkertaista” mitä olin etukäteen ajatellut. Arvostukseni ammattilaisia kohtaan nousi huimasti!

Hujauksen vaatteet ovat niin mukavia ja ihania, että niissä on helppo olla, helppo liikkua, samalla rentoja ja tyylikkäitä vaatteita oli kiva olla mukana “mainostamassa”. Kuvauksissa oli rento tunnelma. Ammattilaiskuvaaja oli tietenkin ammattilainen ja neuvoi asennoissa ja mulle jäi mieleen hänen kommenttinsa, kun totesin ilahtuneena, että hei, nää housut peittää mun raskausarvet. “Sun arvet on osa sua ja sun tarinaaja oikeestaan ne sais näkyä vähän enemmänkin”.

Haluaisin kertoa tämän sille teinille, joka istui aina välitunnilla reppu sylissään, ettei hänen mahansa näkyisi. Että tulee aika, jolloin mallina voi olla muodikas nainen, tulee aika, jolloin huippumalli haussa ei tarkoita pelkästään laihuutta, tulee aika, jolloin onnellisuus on tärkeämpää kuin vatsan muoto. Että elämässä on tärkeämpää, miltä asiat tuntuvat kuin näyttävät. Että löydät miehen, jota rakastat ja joka rakastaa takaisin. Että saat hänen kanssaan kaksi ihanaa lasta, että alavatsasi roikkuu mutta se ei määritä sinun arvoasi eikä onneasi. Että voit pukeutua miten haluat, että mukavista vaatteista tulee joskus vielä iso juttu!

Olisi hauska tehdä kuvauskeikkoja joskus toistekin. Katsotaan miten käy!

Terveisin, Heini