Teimme varotoimenpiteitä: otimme peruutusturvan risteilylle, otin matkavakuutuksen, jos sairastuisimme matkalla, söimme maitohappobakteeria ennakoivasti, otin esikoisen pois päiväkodista loppuviikoksi ja tietysti, aina kun mahdollista, pesimme kädet saippualla. En edes päästänyt lapsia pihalle lunta syömään perjantaina, kun lähtö oli sunnuntaina. Mutta balettitunnille menimme, samoin torstaina muskariin.

26 tuntia ennen laivan lähtöä minä oksensin. Matkapahointia? Migreeniä? Menkatkin alkoi tänään, voisiko olla siitä johtuvaa? Oksennan uudestaan. No okei, jään pois suunnitelluilta synttärijuhlista ja jään hotellihuoneeseen oksentamaan. Itken, kun en pääse rakkaan ihmisen synttäreille mutta kyyneleet ehtyvät, kropassani ei ole enää nestettä. 4 tuntia myöhemmin sairastuu mies. Yöllä äiti laittaa viestiä: Mimmi oksentaa.

Vielä vähän aiemmin elättelin toiveita, että kenties oireita on vain mulla, ehkä tämä on vain ruokamyrkytys, aamulla varmasti jo parempi olo. Mutta ei, koko perheen norohan se siellä. Mitä luksusta oli, että olimme ehtineet hotelliin oksentamaan, pimeä huone ja hiljaisuus olivat ihania!

Reissu on peruttu, itketti. Se koski lisäksemme kahta muuta seuralaista, mikä tuntui erityisen pahalta. Vasta perjantaina olimme tuulettaneet, että olemme terveitä kaikki. Junalipuille ei ollut peruutusturvaa, ne menivät hukkaan. Junibackenin liput sai onneksi peruttua.

Sunnuntaina raahauduimme kotiin huojuvina ja pahoinvoivina. Siellä odotti siunattu äiti, joka oli hoitanut lapset ja pessyt ensimmäiset pehmolelut (ei hätää, pyykättävää riitti vielä minulle runsaasti!) ja kävi kaupassa hakemassa Gefilus-mehua ja Kokkikartanon pinaattikeittoa. Anoppi toi seuraavana päivänä ruokaa ja ilmapallot juhlista. Mitkä huippuapujoukot meillä onkaan!

Mimmi oli tietysti odottanut laivamatkaa kovasti. Onneksi kolmevuotiaan ajantaju on mitä on, joten hän ei ehkä ole vieläkään tajunnut, että meidän piti lähteä jo eilen. En ole korostanut puheessa sitä, että reissu peruuntui vaikka pettymys kaivertaa itseäni koko ajan.

Siispä, tuttuun tapaan Olipa kerran elämää, loputtomasti kirjojen lukemista, pyykinpesua, vuoroissa nukkumista miehen kanssa ja Gefilus-mehua. Taaperon oireet olivat superlievät meihin muihin verrattuna – ilmavaivoja, väsymystä, itkuisuutta, röyhtäilyjä, ummetusta ripulin ja oksentelun sijaan. Liekö imetyksestä ollut apua? Mimmille ruokahalu palasi hieman kaksi päivää oireiden alkamisesta. Omani on ollut vielä kateissa mutta onneksi kaikki pysyy sisällä.

Tällä hetkellä, kun pahin on ohi (?) en voi olla muuta kuin kiitollinen siitä, ettemme sairastuneet reissussa ollessamme ja siitä, että pienimmän oireet olivat lievimmät. Ajoitus oli äärimmäisen kehno mutta silti olen kiitollinen, että lapset ovat turvassa omassa kodissaan. Koitan laittaa asioita tärkeysjärjestykseen, vaikka se ei ole helppoa. Kiitollisuus-harjoittelusta on silti ollut hyötyä pettymyksen keskellä.

Terkuin, Heini