Kuten viime tekstistä ehkä tuli ilmi, meillä on ollut rankat kolme viikkoa takana. Neljäs sairasteluviikko on meneillään ja oma jaksaminen on ollut enemmän kuin koetuksella. Hormonit, koko perhe flunssassa, sosiaalisten suhteiden täysi rajoitus, peruuntuneet joulusuunnitelmat, ne kaikki ovat meinanneet olla minulle liikaa. Tuntuu, etten ehdi ollenkaan keskittyä Nachoon, kun kaikki muu kaatuu päälle. Saimme viikonloppuna isovanhemmilta ruoka-apua, se helpotti hieman. Tiedän, että he auttaisivat enemmänkin, jos voisivat.

Isoin harmi minulle on ollut tällä viikolla se, että joku on riivannut taaperoni. Saimme hänelle antibioottikuurin, jonka toivon auttavan tähän noituuteen, sillä taaperostani on kuoriutunut todella varsinainen Beelzebub. Ihan näen hänen ilmeestään, kuinka sarvet kasvavat hänen päähänsä ja sitten mennään. Tavarat rikkoontuvat (lapsi joka ei ole koskaan aiemmin särkenyt mitään), tavarat lentävät, neuvot ja ohjeet kaikuvat kuuroille korville. Tuntuu, että nyt ei kyse ole todellakaan mistään “tahtoiästä”, nyt todellakin mennään isosti UHMAN puolelle.

Mua alkoi oikeasti hieman pelottaa. Hän nimittäin on käyttäynyt nyt uhmakkaasti varmasti myös sen takia, että on kipeänä ja olo on kurja, mutta entä jos tämä jatkuu? Entä, kun vauva syntyy? Lyökö hän uhmapäissään vauvaa, piirtääkö seinään, kun imetän enkä pysty häntä fyysisesti estämään? Mihin katosi se hyvin ohjeita noudattava lapsi, järkevä, ihana, puuhakas? Mimmi täytti juuri kaksi ja puoli vuotta. Voiko sen ikäisen lapsen viedä psykologille tai vaihtoehtoisesti Manaajalle?

Olen ollut viime viikkoina poikkeuksellisen nihkeä vanhempi mutta eilen meillä molemmilla meni mieheni kanssa kasvatusajatusten suhteen täysin alta lipan. Käytimme mm. kortit “irrationaalinen uhkailu”, “kohtuuttomat rangaistukset tekoon nähden”, “itken vain ja karjun” jne. Käytössä oli mm. lause: “Mä heitän sun joulukalenterin roskiin”. Tuntui, että tilanteet etenivät niin nopeasti, että edellistä kolttosta siivotessani seuraava ehti jo tapahtua. Kun olin kieltänyt tai torunut taaperoa (keskustellen tunteista tietenkin) tuntui, että hän päätti, että nyt olen jo käyttäytynyt huonosti, käyttäydympä vähän vielä lisää!

Mitä tälle voi tehdä? Olemme kaikki kipeinä (mieheni tietenkin tekee tunnollisesti töitä yskästä huolimatta, ei hyvä) ja vähän jo ärtyneitä toisiimme, emme pääse mihinkään paitsi lääkäriin, emme ole käyneet edes kaupassa ja ulkoilu kipeän lapsen kanssa ei ole ollut ohjelmassa. Olemme itse väsyneitä ja heikoilla. Huoli lapsen terveydestä painaa ja yskä valvottaa kaikkia.

Eilen kiukuissani huusin sanan; INTERVENTIO. Näin tilanne eteni.

1. Taaperon kesyttäminen leikillä. Määräsin meidät koko perheen arestiin leikkihuoneeseen. Sanoin miehelle; nyt me leikimme viisitoista minuuttia ja yhdessä ja pidämme hauskaa. Kuvittele tämä sanottuna hieman murisevalla äänellä hampaiden välistä, niin saat realistisen kuvan. Mies oli mukana. “Laitan puhelimeen ajastuksen”. Lopputulos hieman ehkä yllätti itsenikin. Taapero leikki kanssamme supersitoutuneesti lääkärileikkiä, johon yhdistyi vauvanuken hoitaminen. Mies kysyi jossain vaiheessa, “onko tää terapiaa myös sulle”, kun leikin, että vauvanukke alkoi kiukutella ja heitellä sukkia. Niin, olihan se. Ajastinta ei lopulta tarvittu, sillä leikimme sopuisasti melkein 40min. Iltatoimet sujuivat sopuisasti ja yllätyin todellakin itse siitä, mikä voima leikillä oli ollut. Jäin miettimään, milloin viimeksi olin oikeasti ehtinyt leikkiä taaperon kanssa ja siitä tuntui olevan aikaa siitä huolimatta, että olimme olleet ikuisuuden kotona.

Aloitimme antibiootin. Häntä hoivattiin ekstra-paljon, hellittiin, leikittiin vauva-ajalta tuttuja leikkejä, pidettiin sylissä. Taapero kesyyntyi seuraavaan päivään mennessä huomattavasti mutta edelleen teki kolttosia, mm. kun laitoin hänelle hänen pyynnöstään Titi-nalle -konsertin pyörimään mutta DVD ei heti totellut, hän sillä aikaa tyhjensi keittiössä sokeripussin lattialle. Laitoin hänet siivoamaan sokerit ja autoin, samaan aikaan hän kuitenkin juoksi olohuoneeseen ja alkoi vetää pyykkejä alas narulta. Kysyin monta kertaa viime viikon aikana, MIKSI TEIT NOIN? mikä ei ole todellakaan paras mahdollinen kysymys kaksivuotiaalle, eihän aikuinenkaan osaa aina perustella typeriä valintojaan. Mimmi vastasi usein “koska minä olen vihainen” mutta ei osannut kertoa, mistä vihaisuus oli alkanut. Oli aika intervention toisen osan.

2. Puhuimme tunteista. Kuten niin monena päivänä ennenkin. Tätä kuitenkin edelsi pitkä leikki kahdestaan (leikissä minä lähinnä koomasin lattialla ja leikin juttelemalla). Käytin apuna leikissä ollutta piirtotaulua. Olin jo aiemmin illalla kertonut Mimmille tarinan Öllöstä. En itse muista tätä mutta toistin, mitä äitini oli minulle kertonut ja tarina meni suunnilleen näin:

Kun äiti oli pieni tyttö, suunnilleen sinun ikäisesi niin äiti oli kertonut Mammille, että Heinin sisällä asuu ÖLLÖ. Kun Heini teki jotain, mitä ei olisi saanut, niin kerroin äidille, että “en minä olisi muuten sitä tehnyt mutta kun sisälle tuli jokin Öllö ja sitten tein tuhmasti.” Öllöllä voi olla muitakin nimiä, vaikka Känkkäränkkä tai muistatko, kun Vekara-tonttu käyttäytyi ilkeästi, vaikka oli oikeasti ihan mukava? Onko se Öllö sinun mahassa? kysyi Mimmi. Ei kun äidillä ainakin Öllö tuntuu tässä otsassa ja välillä tässä rinnassa. Se saattaa tulla ihan yht´äkkiä, vaikka olisi ollut kiva juttu meneillään.

Jostain syystä tämä ajatus Öllöstä ei jättänyt Mimmiä rauhaan, vaan hän kyseli siitä kaikenlaista. Päätin piirtää kuvasarjan nopeina pikapiirroksina taululle. En tiedä, miten Mimmi sitä hahmotti mutta ainakin nyt hän oli oikeasti valmis keskustelemaan. Piirsin siis lyhyet sarjakuvat siitä, että Mimmistä saattaa yht’äkkiä kuoriutua Öllö ja minkälainen ilme hänellä silloin on, miten Öllö lähtee pois ja näin pois päin. Aikaisemmat “tunteista puhumis-sessiot” olivat päättyneet lähinnä venkoiluun, parkuun, karkaamiseen. Nyt hän istui, kuunteli, kyseli.

Suoraan sanottuna, koen jo nyt valtavaa onnistumista, vaikka tulokset eivät välttämättä olekaan pitkäkestoisia. Valitettavasti interventio on vielä kesken. Huomaan kuitenkin jo nyt, että pari asiaa on auttanut.

• Mega-huomio vartiksi.
• Leikki, sellainen rento ja tavoitteeton.
• Puhuminen, sanoittaminen, viittaaminen aiemmin luettuihin satuihin ja vastaaviin.
• Omista kokemuksista ja lapsuudesta kertominen.
• Tiimityö ja keskustelu toisen vanhemman kanssa.

Toivon, että intervention viimeinen osa nähdään viimeistään, kun Mimmi tervehtyy. Uskon, että viikonloppuna odottava hotelliyö (ME KAHDESTAAN MIEHEN KANSSA; JIPPIIIIIIII!) saattaa myös auttaa, ehkä isi ja äiti ovatkin ihan ok, kun Mimmi saa olla viikonlopun Mummin kanssa 😀

terveisin Heini