Tässä kuvassa olen omasta mielestäni kaunis, eteerinen, seesteinen odottaja. Viimeiset kolme viikkoa ovat olleet kaikkea muuta kuin sitä.

Makaan tällä hetkellä sohvalla sotkuinen nuttura päälaella, housuitta, paidassa ruokatahroja. Olen meikannut tänään ensimmäistä kertaa kolmeen viikkoon mutta jostain syystä se sai minut näyttämään entistä sairaammalta, sillä jatkuva niistäminen on turvottanut nenäni ja kuivattanut huuleni. Olen niin väsynyt, väsynyt siitä huolimatta, että olen nukkunut tänään kaksi ja puoli tuntia päiväunia leppuutellut läpi Pikku Kakkosen ja aamullakin huilannut ainakin puolisen tuntia. Olen saanut nyt myös nukuttua paremmin mutta velkojen maksaminen on hidasta. Robotti-imuri hurraa lattialla, se on ainut joka jaksaa olla toimintakykyinen.

Ensin sairastui Mimmi ja oli kipeänä 8 päivää. Kuudentena päivänä sairastuin minä ja nyt olen ollut kipeänä 12 päivää. Toissapäivänä viimein mieskin alkoi valitella kurkkukipua ja nyt hänkin on kipeänä. Mimmi oli jo terve kuin pukki, mutta sairastui uudestaan tällä viikolla kenties johonkin jälkitautiin. Olin enmmäistä kertaa koronatestissä, koska en ole ollut kipeänä kertaakaan Mimmin syntymän jälkeen ruokamyrkytystä lukuun ottamatta.

Kolme viikkoa kotona. En ole käynyt missään muualla kuin kerran kirpparilla ennen omaa sairastumistani. Ai niin ja tietysti päivystyksessä, se olikin rattoisa reissu. Varsinkin kun mitään syytä yskälle ei löytynyt, eikä mitään voida tehdä, koska olen raskaana. Minulla on vanha infektio-astma, joka todennäköisesti pahentaa oireita mutta lääkkeitä en voi nyt käyttää. Olen itkenyt paljon ja samalla ollut kiitollinen siitä, että olen äitiyslomalla ja voin olla luvan kanssa kotona. Olisin silti mieluummin tehnyt muutakin kuin niistänyt ja pyyhkinyt räkää taaperon nenästä.

Kirjoittaminen keskeytyi, koska äsken yskin niin paljon, että lantionpohja petti ja alkkarit meni vaihtoon. En edes jaksa repiä tästä pissa-huumoria, niin vähissä on jaksaminen juuri nyt. En jaksa miettiä kaikkia suunnitelmia, jotka ovat peruuntuneet, asioita joita olisi pitänyt hoitaa tai riskejä, jotka odottavat keittiössä. Olen rikkonut käsittämättömän monta esinettä sinä aikana kun olen ollut kotona, täysin tahattomasti tietenkin. Tuntuu, että asiat vain putoilevat käsistä. Ai niin, sain kunnon palovamman, kun pudotin vedenkeittimen jalalleni. Se yö olikin “rattoisa”. Vedenkeitin on tietysti entinen.

Mieheni sanoi äsken iltapala pöydässä, että kenties tämä kokemus tekemistä perheille vahvemman. Mietin asiaa ja se on todennäköisesti totta. Näin tiiviisti emme ole viettäneet aikaa sitten korona kevään. On myös paljon kiitollisuuden aiheita – ainakaan tämä ei ole vatsatauti. Onneksi minulla on joulukalenteri itselleni, miehelle ja taaperolle. Onneksi.. no onneksi tämä ei ole koronaa.

Pelkään, miten tämä vaikuttaa kasvavaan vauvaan, onko hänellä kaikki hyvin? Kärsiikö hän taudistani? Koska tämä loppuu? Kunpa saisin syödä edes salmiakkia. Seuraan verenpainetta mittarilla, koska neuvolasta käskettiin mutta en tiedä, johtuuko paineiden vaihtelu sairaudesta vai stressistä. Apuja ei ole tulossa, kuka nyt haluaisi tällaiseen tautipesään tulla tiskejä hoitamaan?

Epätoivo vaihtelee ylös ja alas, kuitenkin muistutan itselleni, että tämä on vain tavallinen flunssa. Olen kiitollinen kodista ja siitä, että voin olla kotona. Toisena hetkenä itken kipuja ja sitä, että uimahallikassi, jonka pakkasin kolme viikkoa sitten nököttää edelleen eteisessä. En ole jaksanut harrastaa liikuntaa kipeänä, kaikki liikunta on supistunut jälleen hytkyttelyyn jumppapallon päällä. En ole jaksanut olla tehokas ja somen ja puhelimen selaamisesta tulee huono olo. “Nyt vaan lepäilet ja tsemppiä.” Olisi helpompaa jättää pyykit pesemättä, jos olisi puhtaita alushousuja, jotka mahtuvat jalkaan.

On ikävä ystäviä ja naurua. On ikävä sushia ja salmiakkia sekä kunnon lääkkeitä. Taapero on ollut reipas mutta en millään jaksa lukea enää Miina ja Manu kirjaa, “äitiä yskittää”. Vihaan Miina ja Manu kirjaa, piilotan sen. Mieskin on ollut reipas, vaikka on nyt huonommassa jamassa kuin minä. En ole käynyt ulkona neljään (viiteen?) päivään edes roskakatoksella. Janottaa mutta käyn muutenkin pissalla kerran tunnissa, en jaksa hakea juotavaa enää illalla, koska saan muuten ravata vessassa. Oli myös vaihe, jolloin ei tullut ollenkaan ääntä ja kommunikoimme viittomilla ja tussitaululla. Okei, no se oli kyllä näin jälkikäteen aika hassua.

Ehkä joskus muistelen näitä viikkoja huvittuneena, ehkä jopa pienellä haikeudella. Samanlaisena toistuvat päivät, kipeä mutta intoa puhkuva taapero, käpertyminen miehen kainaloon vuorotellen yskien.

Sellaista elämä välillä on.

Terveisin Heini