Viime päivän uutisoinnista jäi mieleen vain yksi asia. Miksi. Tämä. Tapahtuu. Taas.

Ajatukset ovat olleet väkisinkin Vantaan kouluampumistapauksessa ja huomaan, että mulle tyypilliseen tapaan puran asiaa kirjoittamalla. Tähän väliin osanotto kaikille, joita asia koskee henkilökohtaisesti.

Kirjoitin someen, että nyt on ensisijaisen tärkeää, että huomioidaan herkät lapset, jotka voivat kuormittua uutisoinnista erityisen paljon. Annoin ohjeeksi, että nyt on tärkeää kertoa lapselle: kouluun on turvallista mennä, aikuiset huolehtivat tilanteesta, jos lapsi kysyy, voiko tämä tapahtua meidän koulussa, luvataan, että ei voi, ei hätää. Sain kysymyksen, eikö tämä ole lapsen johtamista harhaan? Voiko lapselle luvata jotakin, mihin ei voi oikeastaan itse vaikuttaa? Ajattelen, että kyllä voi. Lupaamme lapsille, että heidän sänkynsä alla ei ole mörköjä, lupaamme pitää heidät turvassa. Lupaamme, että koulu on turvallinen. Meidän aikuisten tehtävä on varmistaa, että niin myös tapahtuu. Samoin kuin saatamme toiveikkaina naimisiin mentäessä luvata rakastaa aina ja ikuisesti (eikä vain siihen asti, kunnes “tuntuu, että me ollaan kasvettu erilleen”) ja samoin kun lapsi kysyy, äiti kuoletko sä joskus, emme sano “kyllä ihan varmasti kuolen!” vaan rauhoitamme peiton alla olevan pikkupään silittämällä ja sanomme “en kuole pitkään aikaan”. Sanoilla ja sanavalinnoilla on väliä. Ei ole valehtelemista rauhoittaa toisen levotonta mieltä. On tärkeää antaa huolien tulla pintaan ja olla läsnä ja kuunnella, enkä tarkoita sitä, että huolia vähäteltäisiin tai lakaistaisiin lohduttamisella maton alle. Jokainen tuntee parhaiten oman lapsensa ja sen, millä tasolla ja laajuudella asiaa kannattaa käsitellä lapsen kanssa. Mielestäni on myös tärkeää, että aikuiset keskustelevat keskenään siten, että lapset eivät ole kuulolla.

Ohjeistuksissa on sanottu, ettei pienille lapsille tarvitse erikseen puhua asiasta. Työskentelyn pääsääntöisesti alle kouluikäisten lasten kanssa mutta toki myös koululaisten. Eilen ja tänään olen kuullut pieniä huolen huokauksia kesken terapian: “Mä näin matkalla tosi monta Suomen lippua!” “Tässä linnassa olisi tällainen hätätila-nappi ja oikein hyvät turvaovet” “Voiko lapsi kuolla?” “Mä en kyllä mene sinne Helsinkiin sairaalaan, kun siellä oli se koulujuttu”. Pienet korvat ovat siis olleet kuulolla, kuulleet surun huokaukset, päivittelyt ja aistineet aikuisten tuskan tapahtuneestan. On siis tärkeää olla kuulolla, jos lapsi alkaa lähiviikkoina tuoda asiaa esille.

Olen itse ollut herkkä lapsi ja nuori. Muistan, kun murehdin lapsena sitä, että meille murtaudutaan yöllä. Jos heräsin yöllä, en uskaltanut nukkua selkä ikkunaan päin, vaan pidin ikkunaa silmällä ja vahdin, ettei varas tule sisään. Äiti sanoi silloin, “Kuule Heini, iskä on niin herkkäuninen ja huono nukkumaan, että se kyllä herää siihen, jos meille tulisi joku varas ja ajaisi sen varkaan tiehensä”. Tämä lause oli niin totta, niin rauhoittava, niin vapauttava, että siihen oli vain uskottava ja luotettava. (Tosin taisin nukkua selkä ikkunaan päin vasta 18-vuotiaana!)

Olin edellisten kouluampumisten aikaan vuosina 2007 ja 2008 vielä itse lukiossa. Muistan, miten järkyttynyt ja peloissani olin tapahtuneesta, muistan hiljaisen hetken koulun aulassa. Aloin nähdä toistuvaa unta, jossa aina sama poika alkoi ammuskella koulussa (nykyään hän on mukana politiikassa, kenties tuossa syy?) ja uni toistui aina hyvin todenmukaisena ja ahdistavana. Ahdistus kuitenkin hälveni melko pian ja uni taisi olla oma tapani käsitellä tapahtunutta päiväkirjan lisäksi. Pystyn siis samaistumaan tapahtuneeseen koululaisena (joka tosin olin toisella puolen Suomea!) ja toisaalta ammattilaisena, joka on perehtynyt esimerkiksi henkiseen ensiapuun. Mielessä ovat väistämättä tietyt vuosien varrella vastaan tulleet kohtaamiset, tietyt lapset.. Pohdinta siitä, missä he ovat nyt. Ja muistan entistä enemmän, miten tärkeää työtä teen, miten tärkeää on, että joku näkee sinussa jotain hyvää.

Olen ollut töissä lastensuojelussa, nuorisopsykiatrialla ja päässyt sitä kautta vierailemaan mm. valtion koulukodissa erva-osastolla. Siellä olen nähnyt.. no kaikenlaista mutta en väitä olevani todellakaan tuon alan asiantuntija. Mitä itse näen epäkohdiksi lapsiperheiden palveluissa, mihin toivoisin muutosta? Perheet kyllä saavat suht helposti ensikäyntejä lastensuojeluun ja vaikkapa lastenpsykiatrialle. Käynnit jäävät kuitenkin kertamääriltään hyvin pieniksi ja asiakkuudet pyritään lopettamaan mahdollisimman pian. Tämä harmittaa niitä perheitä, jotka ovat itse hakeutuneet tuen piiriin ja kokemus on, että “ei saatu sieltäkään apua”. Koulujen haasteena on, että kaikki avustavat resurssit on vedetty aivan minimiin. Avustajaa on vaikea tai lähes mahdoton saada, vaikka luokassa olisi kuinka monta tuen tarvitsijaa.

Pari ajatusta koulukiusaamisesta. Vaikka me aikuiset sanomme, että se on asia, johon emme voi vaikuttaa niin uskon, että voi! Ensimmäisenä, kun kuulen, että mun terapialasta kiusataan, soitan opettajalle suoraan. Uskon, että kiusaamisasiat ovat koko luokan ryhmäytymis-asia, johon on erittäin tärkeää panostaa lukukausien aluissa ja lopuissa. Ryhmäytymiseen esim. koko luokan leikit ja pelit ovat oivia keinoja. Me vanhemmat voimme vaikuttaa siihen, miten viestimme toisillemme, miten käyttäydymme paineen alla, mitä sanoja valitsemme someen, miten puhumme opettajasta ja luokkakavereiden vanhemmista. En ota kantaa teon motiiveihin tai taustoihin sen enempää eikä se oikeastaan kuulukaan muille kuin asianomaisille.

Alkaako tapahtuneesta syyttely? Voimmeko vaikuttaa koko asiaan enää? Emme, mutta voimme vaikuttaa tulevaan. Voit auttaa esimerkiksi alkamalla tukiperheeksi tai tukihenkilöksi tarvitsevalle, voit tukea kotimaan lastensuojelua lahjoittamalla esim. Sos-lapsikylälle tai Mieli ry:lle, voit luoda turvallisen kasvuympäristön luokassa ja ryhmässä. Voit kysyä lapsen kuulumisia, voit kuunnella. Voit olla omalle lapsellesi hellä ja rakastava, voit olla se, jolle uskaltaa kertoa ne raskaimmatkin huolet.

Töissä näen entistä enemmän kuormittuneita vanhempia, jotka tiukka taloustilanne on ajanut tekemään jopa useampaa työtä elannon saamiseksi. Hyvinvointialueen tolkuttomat säästöpaineet ovat mielestäni erittäin ristiriitaiset (samaan aikaan käytetään työaikaa kaiken maailman hankkeisiin, jotta saataisiin milloin mistäkin lisää rahaa, jolloin ei ole aikaa tehdä työtä itse, jolloin turvaudutaan ostopalveluihin). Eriarvoisuus näkyy asiakasperheissä jo nyt erittäin räikeänä ja olen surullinen siitä, että lapsiperheköyhyyttä edistetään ja lastensuojelun jälkihuoltoa supistetaan. On kiusallisen korostunutta, että tapahtunut sattui juuri pääsiäisloman jälkeen, sillä loma-ajat tiedetään korostavan juuri eri-arvoisuutta perheissä ja aiheuttavan paineita luokissa. Loma-aikoina ahdistusoireet saattavat lisääntyä eikä somessa vertailu ainakaan helpota tilannetta.

Viimeinen asia, jota olen miettinyt, että lisääntynyt yksilökeskeinen kulttuuri. Että jos vain päätät, voit olla onnellinen, jos vain teet tarpeeksi töitä sen eteen, voit menestyä. Oma hyvinvointi asetetaan toisten hyvinvoinnin edelle, tärkeintä on, että minä saan, minä tarvitsen, minä kehityn, minä etenen. Kaipaamme somen sijaan yhteisöllisyyttä, sitä kuristavaa kaipuuta siitä, että kuuluisimme jonnekin. Olemme aikuisinakin lapsia liikuntatunnin rivissä, jossa toivotaan, ettei taas valita viimeisenä joukkueeseen, toivomme, että joku huomaisi minutkin.

Tässä keskeneräisiä ajatuksia ja ajatuksien jäsentämistä. Toivon, etten tekstillä pahoittanut kenenkään mieltä, koska se ei ole tarkoitus. Tarkoitus oli ennen kaikkea purkaa omia tunteitani ja turhautumistani.

terkuin, Heini