Kuulumisia

Ruuhkavuosien pohdinnat

Mulla pyörii hirveästi arjessa ajatuksia päässä joita haluaisin tänne kirjoittaa. Joku tuntuu aina kuitenkin heittävän kapuloita rattaisiin. Mulla on ollut kuvien kanssa muistiongelmaa Ja tietokone on ollut monta kuukautta rikki. Heitän ajatukset siksi usein Instagramiin mutta nyt aattelin tehdä niistä pohdinnoista vähän koostetta tänne.

Tuntoaistista

Tuntoaisti on ensimmäinen aisti, jolla saamme tietoa kohdussa meitä ympäröivästä maailmasta. Useimmat ihmiset nauttivat ihmiskosketuksesta mutta jotkut aistiyliherkät lapset ja aikuiset eivät. Silloin tapa, miten kosketetaan on myös tärkeä – onko kosketus hivelevä, napakka, antaako se syvätuntoaistimuksia keholle. Kosketus on tärkeä aisti vauvalle, siksi kaikki asiat menevät suuhun, koska suussa on paljon tuntoreseptoreita. Ja tietysti, kosketus on ensimmäinen rakkauden kieli, jonka opimme – yhteys toiseen ihmiseen. Muistan, kun tuoreena äitinä imetin vauvaani heinäkuun helteissä kylpien hormonihiessä. Silloin tuntui, että kosketusta oli jopa liikaa. Olisin tarvinnut hetken oman kehoni rajat takaisin, sillä joku (Mimmi!) oli koko ajan iholla kirjaimellisesti.

Meistä jokaisen iho tarvitsee kosketusta, tavalla tai toisella. Toiset hakevat tarvitsemansa kosketuksen syömällä, toiset hiplaamalla älypuhelinta. Keramiikka, askartelu ja kaikenlainen käsillä tekeminen tarjoaa runsaasti tuntoaistimuksia, samoin useimmat liikuntalajit.

Luen juuri kirjaa Koskettava koulu, jossa on tutkittu ennen pandemiaa kosketuksen merkitystä koulutyössä. Todella kiinnostava kirja tähän mennessä ja paljon opittavaa aiheesta. Nyt on ilmestynyt myös uusi Aistitiedon käsittely -kirja, jonka odotan saavani käsiini. 🧡

Kasvusta..

Havahdun noin kerran päivässä siihen, miten iso lapsi Mimmi on. Miten pitkät jalat hänellä on, miten hänen mielensä liikkuu, mitä taitoja hän meille paljastaa. Vaikka yleensä iloitsen lapsen kasvusta, tänään se kasvu tuntui vaikealta. Hän siirtynee ensi syksynä eskarilan puolelle, viiskarivuosi alkaa.

Oma tunnereaktio yllätti: se oli vahva ei vielä! Sitten muistin: hän ei ole minun, hänellä on oma tarinansa, hän on valmis muutokseen ja tahtoo mennä omaa polkuaan.

Lasten kanssa asiat menee harvoin niin, kuin on itse ajatellut ja suunnitellut mutta jos uskaltaa päästää omista odotuksista irti, saa tilalle jotain ainutlaatuista.

Olen saanut taas vanheta vuoden – mikä etuoikeus!

Joissain asioissa osaan jo olla armollinen, joissain asioissa vielä harjoittelen. Kiitollisuus kodista, perheestä ja vapaudesta, töistä ja toimeentulosta on suuri. Haaveita on kymmeniä, sekin on hyvä merkki. En haluaisi olla niin kyyninen etten näkisi enää tulevaisuutta. Haluan lukea, tanssia, tehdä käsillä, pitää huolta itsestäni ja perheestä. Siinä onkin jo yllin kyllin haaveita täksi vuodeksi 🧡

Lyylin kuulumisia..

2-vuotiaastamme on tullut upea uhmineen päivineen. Monta kertaa päivässä pahoitetaan mieli jostain asiasta. Suoraan sanottuna, ei tunnu missään, koska tiedän, että pahempaa on luvassa. Lyylin kanssa raivarit ovat melko ennakoitavissa – hän suuttuu poikkeuksetta aina, kun hänen korkeutensa oikeuksia ja vapautta rajoitetaan 😂😊

Hän osaa sanoa “minuva halmittaa”. Hän tunnustaa aina, kun on tehnyt jotain väärää. Hän pyytää anteeksi lempeästi ja usein. “Äiti mikä tinua halmittaa?” hän kysyy. Ja tänään tajusin kysyä, harmittaako sinua sen takia, kun tulee hammas? “Joo, suusta on kipeä!” hän sanoi helpottuneena.

Vauvaiässä usein miettii, että voi kun toi osaisi puhua ja sanoa, mikä harmittaa. Myös monet vammaisen lapsen vanhemmat toivovat samaa. Sekään ei ole aina helppoa kuultavaa, kun lapsi sanoo, että “äiti on tyhmä” tai “anna minullekin pullaa, minä haluaaaaaaaaaaan”, mutta kyllä ne tunnesanat ja kommunikaatio silti helpottavat arkea hurjasti.

terkuin, Heini

p.s. saisimpa oman läppärin ja kunnon järjestelmäkameran, se nostaisi tämän harrastuksen aivan uudelle tasolle – UNIVERSUMI hohoi!