Mitä olen oppinut äitiydestä tähän mennessä? Paljonkin, tässä joitakin ajatuksia.

On ihanaa olla äiti. Kannan nimikkeeni ylpeydellä, enkä nykyään edes nolostele sitä, että olen todellinen “äityli”. En enää nolostele leperrellä lapselleni tai innostua hänen onnistumisestaan. En mieti enää, mitä muut äidit minusta ajattelevat, kun toimin niin tai noin.

Tänäkin vuonna instagram täyttyy kuvateksteistä, joissa äitien kertomana ylpeillen kerrotaan lasten olevan “elämäni suurin saavutus”. Ajattelen aivan eri tavalla. Lapset eivät ole saavutus, ainakaan meidän äitien. Ne eivät ole jotain, joilla ylpeillään, “kato minä tein paremman kuin sinä”. Äitinä olemisessa ei voi “epäonnistua”, ei jaeta mitään palkintoja, mitaleja, kunniakirjoja näistä “saavutuksista”.

Lapset ovat itse oman elämänsä saavutuksia. Kato, mä opin tätä. Mä loin itseni. Musta tulee tällainen. Emme mitenkään muovaile lapsiamme tällaisiksi tai tuollaisiksi, päin vastoin me tutustumme heihin ja ihmettelemme, “aa, tää onkin tällainen tyyppi! kiva tavata, mistä sinä tykkäät, miten sinä opit, mitkä ovat sinun vahvuutesi ja heikkoutesi”. Ja sitten vasta tulee ajatus: “Miten minä voin auttaa sinua matkallasi”.

Ja miten rankkaa se oppiminen onkaan. Joitain asioita on kiva oppia. On ihanaa, kun Mimmi juttelee uusia sanoja, laulaa “kukkumatti, kukkumatti jasten” ja tekee taas uuden palapelin. Se on ihanaa, hykerryttävää ja joskus melkein pyörryn onnesta. Mutta hän oppii myös muita asioita. Hän oppii, miltä tuntuu, kun on karva suussa ja se pitäisi saada pois. Hän oppii, miltä tuntuu kipu ja särky. Hän oppii, miten kipeää tekee ikävöinti ja miten voi rakastaa jotain asiaa (vaikka Muumeja) niin, että tekee kipeää, kun se lähtee pois.

Lapset ovat saavutuksen sijaan lahja, joka tulee toiselle sattumanvaraisesti, joillekin kerran, toiselle kerta toisensa jälkeen, joillekin ei arpaonni osu koskaan kohdalle. Osa ei näihin arpajaisiin edes halua osallistua. Surullisinta on, jos osallistuu arpajaisiin, voittaa ja hukkaa kallisarvoisen arpalipukkeen. Silti nämäkin ihmiset ovat äitejä, sitä titteliä ei oteta pois, vaikka lapset eivät enää olisikaan omana. Olet silti hyvä äiti. Saavutusten sijaan lapset ovat meillä lainassa. Ennen mua jotenkin ärsytti tuo ajatus siitä, että MINUN vauvani oli jotain lainatavaraa. Mutta se on totta. He tallaavat omat polkunsa. Polun, jonka suunnan muksut päättävät itse, minä ehkä päätän mistä se alkaa, kun lasken hänet sylistäni mutta siihen, mihin polku kulkee, minulla ei ole mitään asiaa.

Äitienpäivää voi viettää ihan jokainen. Jokaisella meillä on ollut äiti, se ainakin on varmaa. Äitienpäivää voi viettää, vaikka olisit raskaana tai vasta haaveilisit lapsesta. Vaikka tietäisit, ettet voi koskaan saada biologista lasta, vaikka sellaisen toivoisit. Ihmeitä tapahtuu, kuten eräälle ihailemallani äitiystävällä. Äitienpäivää voit viettää monella tapaa. Tänäkin vuonna iso osa äideistä tekee normaalin työpäivän, ei saa kakkukahveja tai lahjoja. Tänäkin vuonna äiti ikävöi lapsiaan, jotka ovat syystä tai toisesta muualla. Samalla tavalla, kuin ei ole yhtä tapaa olla äiti, ei ole yhtä “kaavaa” viettää äitienpäivää. Sen vielä kuitenkin sanon, että jos olet koskaan miettinyt, kannattaa lapsia hankkia, sanon vain, että kyllä. Tee se. Jos et ole koskaan siitä haaveillut, silloin et myöskään menetä mitään.

On kunnia kulkea tätä reittiä sinun kanssasi, Mimmi rakkaani. Vaikka et olekaan omani, et saavutukseni, niin olet silti parasta, mitä tiedän. Annat elämälleni aivan uusia merkityksiä, teet arjesta juhlaa.

Viime vuoden äitienpäivätekstin voit lukea täältä!