Yleistä

Yksinäisyys loppuraskaudesta

“Sadan kilon keijukainen”

Olin yksinäinen heti äitiysloman alettua. Yhtäkkiä minulla oli aikaa, eikä ystävää, jonka kanssa jakaa se. Tein virheen, jota kadun hieman. En liittynyt facebookiin. En instagramiin. Tajuan nyt, että olisin mahdollisesti löytänyt sieltä samassa tilanteessa olevia. En ollut koskaan tajunnut, miten ihmiset muka löytäisivät ystäviä somesta. En jotenkin uskonut, että se olisi mahdollista, joten en edes yrittänyt. Kaikki ystäväni olivat töissä ja huhti-toukokuu juhlineen piti kaikki kiireisinä ja kavereistani suurin osa asuu ympäri Suomea. Kaipasin heitä kovasti. Mieheni oli päivät töissä ja kun hän tuli kotiin illalla, olin kuin hylätty koiranpentu, joka janosi huomiota.

Kävin muutaman kerran työpaikan kahvihuoneessa ikään kuin hengaamassa mutta siinä nyt ei ollut mitään järkeä. Surin vain sitä, että olin jotunut jäämään pois töistä 9 päivää suunniteltua aikaisemmin ja minulle ei oltu saatu vieläkään sijaista. Onneksi rakkaat työkaverini ottivat minut mukaan muutaman kerran saunailtoihin, muuten en olisi selvinnyt. Työyhteisön merkityksen tajuaa vasta, kun sen menettää. Olin asiakastyössä puhunut joka päivä itseni uuvuksiin. Nyt ei ollut juttukaveria, tai no olihan se hytkyvä maha.

Kävelin kaupungilla, haahuilin. Kävin kukkatarhalla ja puistoissa. Taidenäyttelyissä, kahviloissa. Oli tekemistä, mutta ei ketään kenen kanssa jakaa se. Kotona riitti myös tekemistä mutta pakko oli välillä vaihtaa maisemaa. Viikonloput pelastivat, silloin oli edes jotain sosiaalista elämää, jolloin näin perhettäni ja kävin esimerkiksi tapaamassa Mummiani. Pääsin osallistumaan pariksi tunniksi ystävän polttareihin, se oli toukokuun kohokohta. Kuva on otettu sieltä.

Joka viikonloppu odotin, olisikohan nyt minun yllätys-babyshowerit???? Toukokuun viimeisenä viikonloppuna luovuin viimein toivosta. Niitä ei vaan tullut.

Ennakoimattomuus ei sovi minulle lainkaan. En kestänyt sitä, etten voi suunnitella mitään, kun lähtö synnärille saattaa tulla koska tahansa. Niinpä useimpina päivinä tein lähinnä kävelyretkiä ja korkeintaan parin tunnin reissuja pysytellen lähellä kotia. Olin etukäteen ajatellut, että olisi kiva tehdä päiväretkiä lähikaupunkeihin mutta en uskaltanut enää ajaa autoa jättimäisen mahan kanssa (en ylettynyt enää rattiin..) Kirjoitin päiväkirjaani 15.5. näin: “Yksinäisyys yllätti minut nyt kun olen lomalla. Tekemättömyys ei sovi minulle. Eilen oli tosi huono päivä henkisesti.. Ehkä tänään hieman valoisampaa? Oli vaan sellainen fiilis, että ei ole ketään, kelle jutella. En puhunut edes Tacolle, söin vain. Tämä loppuraskauden itkeskely tuli sittenkin puskista..” (Tarkennus vielä, jos siellä on joku lukija, joka ei minua tunne, että Musumen mahanimenä oli Taco Bell)

Aloin maalata pitkästä aikaa, se tuntui hyvältä. Pidin jatkuvasti kukkia sisällä sekä parvekkeella, jonne rakensin oma keitaan. Luin paljon. Katsoin muutaman sarjan läpi. Nukuin silloin kun pystyin. Aloin toukokuussa kuuntelemaan Radio Suomea, sieltä kuului sentään puhetta. Muistan Irinan kappaleen, joka soi silloin monta kertaa päivässä: “Mä haluun olla yksin, haluun olla hiljaa, haluun, että nukkuu kerrankin vois. Mä haluun olla yksin, lukee vaikka kirjaa, junamatka Turkuun ihana ois”. Sanat tuntuivat silloin irvokkailta, ilkeiltä ja ivallisilta. Myöhemmin vauva-arjessa tajusin näiden sanojen merkityksen tietenkin toisin. Nykyään en ole enää yksin. Koskaan.

Tietenkin ensisynnyttäjänä tilanne oli ainutlaatuinen ja verrattain lyhyt mutta silloin se oli todellista piinaa. Voin vain kuvitella, minkälaista olisi olla kuukausitolkulla vuodelevossa.. Puolitoista kuukautta kestänyt raskaus-yksinäisyys tuntuu vain kaukaiselta (joskin vielä hieman kipeältä) muistolta ja tällä hetkellä jopa hieman huvittaa. Mikäs hätä minulla muka silloin oli? Sitä kuuluisaa omaa aikaa oli vaikka muille jakaa.. Silloin olisin halunnut kuitenkin kaikista eniten jakaa äitiysloman alun vastasyntyneen vauvan ja mieheni kanssa. Aika menetti arvonsa, kun sitä ei voinut jakaa muiden kanssa.

Eksyn taas kerran aiheesta mutta olkoon. Oma isäni on aikoinaan hoitanut minua kotona äidin mentyä töihin, kun olin 1v1kk (isäni oli lomautettuna, kiitos lama). Hän oli kysynyt äidiltäni, että mihin hän sitten voisi mennä taaperon kanssa? Ei ollut helppoa yhdeksänkymmentäluvulla, isäkerhot, netti ja muut yhteisöt olivat vielä aika kaukainen ajatus ainakin meidän kylällä. Ajatus siitä, että isäni olisi mennyt “ÄITI-LAPSI -jumppaan” ei tainnut olla vaihtoehto. Olen löytänyt äitikavereita, mutta en yhtään isäkaveria, vaikka olen heidän kanssaa jutellutkin vauvaharrastuksissa. No, ei aiheesta nyt tämän enempää, tämä olisi mielenkiintoinen mutta tosi laaja aihe.

Vauvan synnyttyä yksinäisyys loppui kuin seinään. Siihenkin oli oma sopeutuminen.. Olen saanut vauva-aikana enemmän ystäviä ja kavereita kuin koskaan ja vielä näin lyhyessä ajassa! Olen omasta mielestäni hidas tutustumaan ja löydän harvoin hyviä ystäviä ja nyt koen löytäneeni sellaisia. Mistä sitä tietää, ehkä tämä vauvavuosi yhdistää meitä vielä vuosien päästäkin? On ollut ihanaa pitkästä aikaa, että on porukka, johon kuulua. Olen äärimmäisen kiitollinen, että olen saanut liittyä ihaniin äitiyhteisöihin, jotka onnekseni sain elämääni vähän sattumalta (ilman facebookia ja instaa!!). Olen saanut teiltä paljon tukea. Kiitos!

Jotenkin halusin kirjoittaa tällaisen aika henkilökohtaisen tekstin siitä syystä, että veikkaan tänä poikkeusaikana jonkun muun ajattelevan samoin kuin minä raskausaikana. Yksinäisyyttä voi olla myös, vaikka olisi paljon ihmisiä ympärillä ja vaikka olisi sosiaalinen. Perhevapaiden aikana (lapsen synnyttyä) en ole itse kokenut yksinäisyyttä mutta ilmiö on mielestäni todella kiinnostava ja haluaisin tietää siitä lisää. Jos nyt antaisin itselleni jonkin neuvon loppuraskauteen, se olisi tämä klisee: NAUTI NYT KUN SE ON MAHDOLLISTA. Ja niele ylpeytesi, mene sinne nettiin verkostoitumaan.

terveisin, Heini

Omistan tämän tekstin mammaliigalle ja kesäkuisille. <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

DIY puuhaa taaperolle

huhtikuu 21, 2020

Kaikki Kaikoni

huhtikuu 28, 2020