Vanhemmuus / Yleistä

Lapsuus maalla vs. kaupungissa

Olen usein miettinyt aihetta jonottaessa liikennevaloissa ja kulkiessani ostoskeskuksessa vaunujen kanssa vauvan uinuessa. Miten erilainen ympäristö tämä onkaan verrattuna omaan vauva-aikaani. Äitini on usein ihmetellyt ääneen, miten Mimmi ei pelästy kovia ääniä, vaikkapa ambulansseja ja mopon paukahduksia. Lapseni kasvaa kaupungissa, jonka ääniin hän on tottunut jo kohdussa.

Asuin lapsuudestani ensimmäiset kuusi vuotta kunnassa, jossa on alle 4000 asukasta. Samalla kunnassa omat isovanhempani ja vanhempani ovat syntyneet ja kasvaneet opiskeluja lukuunottamatta. Samalla paikkakunnalla on edelleen äitini omistuksessa vanha maatila, jota kutsumme “kesäpaikaksemme” (mikään mökki se ei mielestäni ole).

Maailman mittapuulla asun microkaupungissa, vaikka Suomessa Kouvola kai määriteltäisiin keskisuureksi. Silti tämä on kaupunki, täällä on kaupungin äänet, valot ja asenne. En osaa kuvitella, millaista olisi kasvattaa lapsi Lontoossa tai Hong Kongissa, jotka ovat mittakaavaltaan aivan erilaisia.

Maalla kaikki tunsivat toisensa. En nyt kommentoi tähän, onko se hyvä vai huono asia. On ehkä hieman ahdistavaakin, että myös kaikki autot tunnistetaan, ei ole helppoa liikkua millään asialla yksityisesti. Kaupungissa naapureita ei moikattu mutta kun muutin Jyväskylään, aloin moikkaamaan, koska muutkin tekivät niin. (Moikkamattomuus ei johtunutkaan siis kaupungista vaan kymenlaaksolaisista.) Ala-asteella haaveilin, että muuttaisin syntymäpaikkakunnalleni, menisin naimisiin maatalon isännän ja kanssa ja minä maalaisin tauluja. Ei, en enää haaveile siitä.

Kun muutimme kaupunkiin, aloimme tehdä metsäretkiä. Pikkumetsä ja pururata lähtivät aivan talomme takaa. En muista, että maalla olisi tehty sellaista jokavuotista pääsiäisretkeä lukuunottamatta. Luonto oli maalla läsnä koko ajan ja kaikkialla, mitä sitä nyt erikseen katsomaan ja pällistelemään. Näin ensimmäisen kerran oravan, kun olin äitini kanssa Helsingissä. Muistan sen, koska se oli minusta niin eksoottista, nähdä nyt aito, kesyhkö metsän eläin näin läheltä! Väitän, että luontosuhde muodostuu hieman erilaiseksi asuinpaikasta riippuen. Kaupungissa luontoon mennä tietoisena ja metsäretki on elämys. Maalla taas luonnossa ollaan ihan samalla lailla mutta se on niin arkipäiväistä, ettei sitä välttämättä edes osata arvostaa ja ihastella.

Maalla harrastetaan sitä, mitä on tarjolla. Jos kylässä sattui olemaan karateka, niin sitten se oli karate, meidän paikkakunnallamme kaikki pelasivat sählyä. SIIS IHAN KAIKKI. Kävin alle kouluikäisenä kuvataidekoulussa ja lasten jumpassa sekä äiti-lapsi-jumpassa. En koe, että olisin jäänyt mistään paitsi harrastusten suhteen. Kaikki isovanhempani asuivat tietenkin samalla paikkakunnalla, edesmennyt mummoni haki minut aina kuvataidekoulusta. Mimmillä on huomattavasti enemmän harrastuksia kuin minulla puolitoistavuotiaana, koska kaupungissa seuraa ja ystäviä pitää etsiä. Toisaalta olen kouluikäisenä asunut jo kaupungissa, jolloin olen harrastanut enemmän mutta lajit eivät ole sellaisia, joita en olisi voinut harrastaa maalaiskunnassa (sielläkin oli kuvataidekoulu, tanssiopetusta, telinevoimistelua, näytelmäkerho ja myöhemmin myös se uimakoulu).

Olin uimakoulussa järvessä. En oppinut kunnolla sukeltamaan, edelleen sukellan silmät kiinni. Minusta on paikallislehden lehtikuva uimakoulussa. Seison hymyillen lauturilla, katson suoraan kameraan. Muut lapset ovat vedessä. Sataa vettä, olen sadetakki päällä. Uimakoulu oli aina kesäkuussa, vesi oli niin hyytävää, ettei aina edes tarettu uida, vaan leikittiin rokkapataa rannalla. Iso osa uimaopetuksesta tapahtui myös pukukopissa, jossa opeteltiin uimaliikkeitä. Muutettuani kaupunkiin paikkakunnalle rakennettiin jäähalli ja kuntoutuskeskuksen yhteyteen uima-allas, ONNEKSI! Olen vieläkin hidas ja kehno uimari, mistä syytän sitä, etten päässyt lapsena harjoittelemaan uintia uima-altaassa..

Kävimme usein viikonloppuisin lähimmässä kaupungissa Lappeenrannassa. Siellä saatettiin viettää koko päivä, koska teimme hankintoja, joita pikkukylästä ei saanut. Muistan, kuinka olin neljävuotissyntymäpäiväkseni säästänyt 100 markkaa ja ostin Anttilasta Leijonakuningas VHS-kasetin. Olin tavattoman onnellinen. Kävimme joskus kaupunkireissulla McDonaldsissa ja kauppakeskuksessa. Kuinka jännittävää oli nähdä hissi, liukuportaat, liikennevalot, piipittävät suojatien napit, parkkihallit, itsestään avautuvat ovet… Okei, ehkä sellaiset oli kyläkaupassakin? Siihen aikaan tosin alle kouluikäiselle minulle yhtä jännittävää oli päästä iskän kanssa Shellille. Huvitukseksi riitti lähimarketin heiluva kolikkoautomaatti-auto.

Kaikki nämä ovat Mimmille arkipäivää, ei ehkä nyt korona-aikana mutta yleisellä tasolla. Hän ei tule muistamaan ensimmäistä kertaa, kun meni liukuportailla. Kaupungissa vähemmistöt ovat enemmän esillä, koska ihmisiä on vaan yksinkertaisesti enemmän. Jos maalla värjää hiukset pinkiksi, on aika helppo erottua joukosta, kun taas kaupungissa ei juurikaan erotu katukuvasta. Erilaisuutta oppii arvostamaan eri lailla kaupungissa mutta kokemukseni mukaan maalla myös toivotetaan esimerkiksi maahanmuuttajat eri tavalla osaksi yhteisöä, heidän sopeutumisensa paikkakunnalle on koko kylän asia.

Olimme juuri kolme yötä kesäpaikassamme maalla. Se sai miettimään. Vanha maalaistalo pihapiireineen tuntui paratiisilla. Mimmi sai möyrytä pihalla sydämensä kyllyydestä, olla mukana pihatöissä ja metsäretket toteutuivat kuin itsestään, koska metsä ympäröi taloa kaikkialla. Mimmi rakasti traktoria, kottikärryjä ja mun tekemää hiekkalaatikkoa. Hän halusi tutkia luonnon yksityiskohtia ja teki minivaelluksia pellolle ja niitylle. Mietin, että tähän ihminen on luotu. Luoto tutkimaan, keräilemään, kulkemaan. Kaikki se tuntui vapaudelta.

Lapsuus maalla tai kaupungissa ei ole huonompi tai parempi mutta se on väistämättä erilainen. Toivon, että lapseni saa kokea palasen molemmista.

Terveisin, Heini

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *