Ennen vauvan syntymää sitä on kaikenlaisia kasvatusperiaatteita. Oli ihanteita ja haaveita. Suuria suunnitelmia. Ja niin pitää ollakin! Korkealle kurottaessaan ihminen kasvaa pituutta. Mielestäni olisi vähän hassua, jos tulevalle vastasyntyneelle pallerolle ei toivo pelkästään hyviä asioita ja elämää. Mutta kun se ei ole niin yksioikoista, sillä elämää ei voi suunnitella.

Siinä vaiheessa, kun on vielä jaksamista ja aikaa, suosittelen ehdottomasti keskustelemaan puolison kanssa mahdollisimman paljon omista ihanteista ja arvoista vauvan hoitoon ja lasten kasvatukseen liittyen. Ihan vaan, että kasvatusasioista ollaan suunnilleen kartalla.

Ennen vauvan syntymää meillä oli lukuisia kauniita ja lennokkaita ideoita ja ajatuksia. Oli IHANTEITA. Keskustelimme myös käytännön asioista ja tulevasta arjesta, vaikka meillä olikin niistä melko hatara, vauvaoppaisiin perustuva mielikuva. Voi, miten pihalla olimmekaan! Sitten tuli se arki. Ihanteet säilyivät osittain, mutta tilalle tulivat realiteetit.

Yksi itselleni keksimistäni säännöistä oli, että ei leluja ruokapöytään, ei puhelimia ruokapöydässä, eikä muutenkaan minkäänlaista “showta” ruokailun yhteydessä. Että keskitytään nyt siihen syömiseen. Nokkelimmat varmasti jo arvasivatkin, että siinä vaiheessa, kun heilutan nallen kuvaa ja laulan kimeällä äänellä “minä olen nalle, nalle nallersson” viidettäsataa kertaa lappoen samalla iltapuuroa vauvan suuhun, oltiin jo aika kaukana tästä ihanteesta. Melkoinen show, sen vaan sanon. Puhelintakin hipsuttelen välillä “salaa” lapselta. Erittäin, erittäin kaukana ihanteesta.

Kestin tämän yllättävän hyvin, sillä minulla oli ihanne ja hups, se ei täyttynyt. En koe tippaakaan syyllisyyttä siitä, että minulla oli epärealistinen harhakuva ruokailutilanteesta. Realismi iski vasten kasvoja melko pian, se ja univelka. Mutta aina silloin tällöin, se epärealistinen harha seesteisestä ruokailuhetkestä on myös todellisuutta mutta aivan toisella tapaa kuin olin kuvitellut. Vauva syö kuin unelma, samalla muovista hevosta tutkien. Voiko olla parempaa?!? Kun hän keskittyy kymmenen minuuttia sormiruokailuun oikein siihen uppoutuen, välillä hevosta keikuttaen ja minä syön samalla? Taivaallista.

Kurotin korkealle. En onnistunut, mutta riittävästi. Minulla kävi myös tuuri. Lapseni temperamentti sopii yhteen omani kanssa, se auttaa asiaa. Meillä on riittävän hyvä suhde, joka kestää kömmähdykset puolin ja toisin.

Kasvatusoppaita tärkeämpi asia on, että SINÄ ITSE selviät. Suosittelen ehdottomasti, että jos luet kasvatusoppaita tai vastaavia, luette ne puolison kanssa molemmat erikseen tai yhdessä. Muuten koko touhusta ei ole sitä vähääkään hyötyä. Eihän kasvatusopas ole mikään uskonto, jota pitää noudattaa orjallisesti, vaan niistä poimitaan rusinat pullasta, mieluiten yhdessä puolison kanssa keskustellen. Tai sitten ei poimita mitään. Tuhahdetaan, että olipa epärealistista roskaa. Koska oikeastaan vain keskustelulla on väliä, mitä tulee kasvatusperiaatteisiin. Sillä, mitä sinun kasvatuskumppanisi ajattelee kasvatusasioista tai jos kasvattaa lasta yksinhuoltajana niin tietenkin silloinkin keskustelu avaa todella paljon vanhemmuuden kiemuroita. Ei niiden ihanteiden tarvitse toteutua, mutta kun kompromissit on tehty yhdessä puolison kanssa, ainakin riidat vähenevät.

Mielestäni tärkein kasvatusoppi, jonka minä olen oppinut on ollut tämä: tutustu lapseesi. Tämän ajatuksen olen tainnut poimia Janna Rantalan luennolta ja hän on kirjoittanut aiheesta kirjankin: Äiti älä tottele (kaikenmaailman kasvatusoppaita). Rantala korostaa erityisesti aikuisen ja lapsen välistä suhdetta ja mentalisaatiota. Rakkautenne ja suhteenne kestää kaiken, minkä elämä, arki, sairastumiset ja väsymys siihen heittää. Sillä loppujen lopuksi, millään muulla ei ole väliä.

Okei, keksin loppuun vielä paremman kasvatusvinkin, joka jokaisen vanhemman pitäisi tietää: SINÄ RIITÄT. Toista tämä itsellesi joka päivä.