En tiedä mitä muuta voisin sanoa, kuin että tämän vauvan perässä ei kestä kukaan. Aika tuntuu lipsahtelevan ohitse, tuntuu, että vauva kasvaa liian nopeasti ja kaikki vaan menee ohi. Toisaalta se on hyväkin – on ainakin sellainen olo, ettei ole tylsää. Toisaalta se myös kertoo siitä, että elämässämme ei ole juuri nyt isompia vastoinkäymisiä, kaikki rullaa omalla painollaan. (edit. kunnes eräs lukuisista lasten kulkutaudeista löysi meidät mutta siitä lisää toiste)

Vauva taisi olla juuri nippa nappa täyttänyt 7kk kuukautta, kun hän alkoi kontata. Konttaus on tärkeä kehitysvaihe nimenomaan hartiarenkaan ja ylävartalon voimien kehittämiseksi ja sillä on vaikutusta tiettyjen äänteiden kehitykseen. Ylävartalon voimaa tarvitaan mm. kirjoittamisessa ja olkavarren stabiloimisessa. Vuorotahtinen liike on myös nimeltään resiprokaalinen liike. Siinä aivopuoliskot tekevät yhteistyötä. Aivokurkiainen välittää tietoa aivopuoliskojen välillä ja tätä taitoa tarvitaan mm. lukemisessa ja kirjoittamisessa. Jos vauva jättää konttauksen väliin, lapsi usein joutuu harjoittelemaan tätä taitoa myöhemmin, joskus jopa fysio- tai toimintaterapiassa. Olen itse kerran opettanut 11-vuotiaalle vuorotahtista liikettä ja tiedättekö mitä, se on hikistä hommaa se! Se, miten kauan tai missä vaiheessa kukakin alkaa kontata on yksilöllistä, tärkeintä on, että lapsi oppisi konttaamaan/ryömimään vuorotahtisesti ennen lukemaan opettelua!

Joskus olen kuullut, että esimerkiksi peppukiito aiheuttaa oppimisvaikeuksia. En tiedä tällaisesta tutkimuksesta mutta sen tiedän, että konttaamattomuus saattaa tälle altistaa ja koska peppukiito on usein vaihtoehtoinen liikkumistapa konttaamiselle, voi joku toki tällaisen päättelyketjun tehdä. Asiat eivät toki ole näin suoraviivaisia, tyyliin ei kontannut vauvana –> oppimisvaikeudet, koska vuorotahtisuutta voi harjoitella myöhemminkin. Jos vauva siis meinaa lähteä peppukiitoon, enemmän masulla oloa ja konttaustreenejä. Epäilijöille tiedoksi, että vauvana ryömimisen ja konttaamisen harjoittelu on superpaljon helpompaa kuin eskari-iässä!

Koska maailma avautui konttaamisen myötä entistä enemmän Lyylille, hän muuttui todella tyytyväiseksi ja iloiseksi tutkijaksi. Voi mitä kaikkea onkaan saatavilla! Roskikset! Kissan juomakuppi! Ja SISKON LELUT! Toisin kuin siskonsa aikoinaan, hän on liikkuessaan kuin pieni ninja hiipparoiden huomaamatta paikasta toiseen. Vauva osaa sanoa äiti, igii, siskonsa nimen ensimmäisen tavun(?) ja EI.

Mutta tämä ei tietenkään riittänyt.. piti vielä lähteä nousemaan välittömästi pystyyn ja kiipeämään. Ihmeen vähän on tullut muksahduksia alaspäin eikä siskokaan ole kaatanut vauvaa kuin joitakin kertoja. Pidän konttauskypäröitä turhakkeina, koska yleensä pää kolisee tuolin jalkoihin juuri silloin, kun kypärää ei ole päässä.. No ehkä jos koti on laattalattiaa se voisi olla tarpeen!

Mutta vielä niihin lempileikkeihin. Soittaminen on tällä hetkellä enemmän in kuin mikään muu leikki. Kaikenlainen muukin äänen tuotto ja äänien tutkiminen on nyt tärkeää, oma tuottaminen suulla, rapistelemalla, hakkaamalla jne. Lelut menevät kyllä suuhun mutta ei enää ihan niin paljon kuin joskus pari kuukautta sitten. Uutuutena lelujen, kanapötköjen, lusikoiden ja säilykepurkkien pudottaminen syöttötuolista. Leikkiin kuuluu vahvasti se, että katsotaan lelua ja sitten äitiä. Nostaako äiti lelun? Saanko sen takaisin? Jos äiti ei nosta lelua, Lyyli ynisee, kurottelee alas syöttötuolista ja varmaan tulisi ilman valjaita sieltä alas. Mutta ai sitä riemua, kun äiti VIHDOIN poimii lelun! Tämä tapahtumasarja tunnetaan myös nimellä syy-seuraus-suhteen harjoitteleminen. Kaikenlainen ruualla leikkiminen ja sen ominaisuuksien tutkiminen kiinnostaa, paitsi silloin kun on kova nälkä, niin vauvan sormiruokaillessa vadelma-muffinssit rutataan suuhun humps vaan.

Vauvaa kiinnostaa ihan hurjasti siskon lelut, kirjat ja mikä vaan, mitä Mimmi keksiikään touhuta. Pyykkikorit, johdot ja roskat ovat tällä hetkellä suurimpina kiinnostuksen kohteena. Pieninkin taso houkuttaa kiipeämään siihen (jalka ei vielä nouse). Vauva on myös aiheuttanut meille sydämen tykytyksiä päästämällä kädet irti, huitomalla 5 sekuntia ilmassa katso-äiti-ilman-käsiä ja joko palaamalla nojaukseen ja pyllähtämällä maahan. Kaikenlainen istuminen, asennon vaihtaminen, pyllähtely ja konttaus on ollut oikein suosittua.

Vauvan elämän yksi isoimpia mullistuksia tapahtui hänen ollessaan 7kk – isosisko jätti hänet julmasti yksin kotiin ja lähti takaisin varhaiskasvatukseen. Miettikää mikä mullistus – hänen viihdyttäjänsä ja oma henkilökohtainen aurinkonsa (joskus myös kiusaajansa) lähti pois. Vauvan muisti on verrattain lyhyt mutta oman laumansa jäsenet hän kyllä tunnistaa hieman pidemmänkin eron jälkeen. Raukka konttaili ympäri asuntoa siskoaan etsien. Oikein sydämestä kouraisi katsoa, kun vauva etsi aurinkoaan mutta tämän aikakauden oli tultava joskus.

Tämän seurauksena hän oppi vielä yhden taidon tässä kuussa – vilkuttamaan eli ensimmäisen viittomansa hei hei.

terveisin Heini