Kevät juoksee vauhdilla eteenpäin, sellaisella vauhdilla, että minä en meinaa pysyä mukana. Kaikki tuntuu tapahtuvan nopeasti, melkein liian nopeasti. Ostin pääsiäisenä herätysostoksena 25 euron juoksukoulun. Toisella viikolla tietenkin sairastuin ja nyt mietin, että jaksanko edes juosta kevään perässä vai pitäiskö vaan kellua paikallaan. Syön jätskiä parvekkeen riippukeinussa, koitan fiilistellä mutta olo on rauhaton -mihin kaikki Aika katoaa?

Lyyli on ihana, niin ihana että se melkein sattuu. Sanotaan, että talossa, jossa asuu 1-vuotias, on aina pieni päivänsäde. Sellainen hän todella on, pieni Aurinko kuten siskonsa aikoinaan häntä kutsui. Hänen nimensä todella voisi olla Aurinko. Tuntuu, että ilostuu jokaisesta katseestakin, jonka häneen luon. Harras toiveeni on, että puolitoistavuotias-uhma tulisi vasta päiväkodin alettua syksyllä, että saisimme viipyillä hänen paisteessaan koko kesän. Saimme taaperolle varhaiskasvatuspaikan samasta päiväkodista kuin isosisko. Tiedän, että siellä on ihanat aikuiset häntä hoitamassa. Henkilökunta pienten ryhmässä oli minulle tärkeä, olivathan he ensimmäiset vieraat ihmiset, jotka hoitivat silmäterääni pari vuotta sitten.

Silti kun katson kaljua taaperoani ajatus varhaiskasvatusuran alkamisesta alle 2-vuotiaan tuntuu minusta vaikealta. Olisinpa rikas, jotta voisimme pitää hänet kotona pidempään tai edes jouluun. Onneksi luulen, että minun on mahdollista tehdä lyhennettyä työviikkoa.

Hei mitä, onko nyt siis vappuviikko? Tuntuu että hädintuskin ehdin toipua pääsiäisestä, sitten oltiin risteilyllä, Lapsimessuilla ja kipeänä, sitten juhlissa ja ja ja.. tällä viikolla pääsemme taas tauon jälkeen harrastuksiin. Illat ovat pitkiä ja valoisia, pyöräilemme ja hoidamme parvekepuutarhaa. Ruuanlaitto ja ruudut eivät kiinnosta, tiskit vielä vähemmän mutta silti löydän tahtomattani itseni niiden parista.

Kaikki on talven jälkeen jotenkin nuhjuista ja likaista. Minä kaikista eniten. Tarvitsisin huolenpitoa, hellimistä ja hyvinvointia. Tarvitsisin kunnon kampaajakäynnin. Kroppani huutaa päivittäin päiväunia. Liikuntaa olisi kiva tehdä kanssa, jos en olisi niin kovin tukkeessa tästä siitepölystä ja katupölystä. Teen, minkä teen.

Olen niin ylpeä Mimmistä. Hän on harjoitellut tänä keväänä kovasti äänteitä ja vaikka ne eivät onnistukaan, olen ylpeä nimenomaan siitä, että hän harjoittelee! Minun kanssani hän ei ole edes suostunut tekemään minkäänlaisia suujumppaharjoituksia mutta nyt siihen on tullut muutosta. Eilen olin pakahtua ylpeydestä ja ilosta ja onnesta, sillä Mimmi oppi pyöräilemään ilman apupyöriä. Liikenteeseen häntä ei toki uskalla laskea vielä vähään aikaan. Olen siksi ylpeä, koska Mimmillä liikunnalliset taidot eivät ole tulleet mitenkään itsestään. Näin, miten hän alkoi pikkuhiljaa voittaa pelkoaan, miten hän nousi pystyyn, vaikka näin, että kaatuminen sattui. Toistojen ja sinnikkyyden avulla sekä runsaalla runsaalla rohkaisulla pyöräily kuitenkin onnistui. Itkin, enkä mitenkään pienesti, vaan vollotin ääneen yllätyksekseni hiekkakenttä reunalla. Olin niin huikentelevaisella tuulella, että iltapalalla juotiin uuden taidon kunniaksi mehumaljat.

Mulla on valtavasti ideoita teksteihin ja monta luonnosta odottamassa. Haluaisin kirjoittaa ainakin tuosta pyöräilystä ja meidän onnistuneesta Tukholman risteilystä. Mitä suunnitelmia siellä on vapuksi?

Terveisin Heini